Tilaajalle

Ihmeen valoisia tauluja surusta syntyneiksi

Vielä tämän vuoden alussa Mervi Ylisen , 31, keittiön pöydän ympärillä oli neljä tuolia. Enää niitä on yksi.

– Ystäväni ovat sanoneet, että eikö tuoleja voisi olla edes kaksi. Mutta kun ei mahdu. Siksi möin muut pois, Mervi Ylinen naurahtaa.

Syy yhden tuolin taktiikkaan on tila. Tai sen puute: keittiön keskipisteestä on tullut kaksion ateljee. Pöydän edessä on tila taulupohjalle, toisen pään ovat vallanneet siveltimet, palettiveitset ja värituubit. Pöydän takana on jalallinen maalausteline ja siellä täällä seiniä nojaa sekä valmiita että keskeneräisiä maalauksia.

– Olen alkanut haaveilla kunnon työtilasta.

Mervi Ylinen pysähtyy haave-sanan kohdalle. Hän ei tahdo vieläkään uskoa, että uskaltaa unelmoida.

Vuosi sitten juuri mikään ei tuntunut painavammalta kuin unelmoiminen. Paitsi eläminen, se oli vielä raskaampaa.

Näin jälkeenpäin Mervi Ylinen miettii, että hänen olisi pitänyt hakea apua jo yksitoista vuotta sitten, kun hänen isänsä menehtyi.

– Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli.

Tyttären surulle ei kuitenkaan ollut tilaa, koska perheen ainoan lapsen piti huolehtia äidistään.

– Kerkesin sairastua masennukseen ihan liian pahasti ennen kuin hankin apua.

Pahimmillaan murheet syöksivät niin syvälle, että nuori nainen luuli kuolevansa siihen paikkaan.

Sitä paikkaa ei kuitenkaan tullut.

Mervi Ylinen uskoo johdatukseen.

– Kohdalleni osui oikeaan aikaan oikeita ihmisiä. Heidän avullaan roikuin elämässä kiinni.

Ote joutui lujille, kun pudotuksia tuli lisää.

– Äitini kuoli kolme vuotta sitten. Jäin yksin kahden koirani kanssa, Mervi Ylinen sanoo ja katsahtaa kirjahyllyllä olevia valokuvia. Samalla hyllyllä on kuvat isästä, äidistä sekä kahdesta shetlanninlammaskoirasta.

– Vanhemman shelttini Vilin olin ostanut rippilahjarahoillani. Riku oli neljä vuotta nuorempi.

Valokuvat lemmikeistä hän nosti suruhyllylle kaksi vuotta sitten.

– Ensiksi Riku halvaantui tapaturmaisesti, sitten meni Vili.

Elämänsä ehtoota nuuskivan viisitoistavuotiaan Vilin kuolemaan emäntä oli jo henkisesti valmistautunut, mutta nuoremman menetys tuntui kestämättömältä.

Yhtäkkiä koko perhekunta oli poissa. Mervi Ylinen tunsi elämänsä lopen tyhjäksi.

Taas osui kohdalle oikea ihminen oikeine sanoineen.

– Mitä jos kokeilisit, miltä surusi ja ahdistuksesi näyttävät väreinä, sielunhoitoterapeutti ehdotti asiakkaalleen puolisen vuotta sitten.

Mervi Ylinen ajatteli, että eipä tuo ota jos ei annakaan. Nuorempana piirtämistä harrastanut nainen kaivoi muutaman askarteluista yli jääneen akryylivärin laatikon pohjalta.

– Lähdin leikkimään väreillä ilman mitään paineita. Ajattelin, että aivan sama, meneekö syteen vai saveen.

Koska sivellin ei tuntunut omalta välineeltä, hän osti palettiveitsen, vaikka ei tiennyt, miten sitä käytetään.

– Katsoin netistä yhden opetusvideon ja aloin maalata.

Kun ystävät näkivät ensimmäiset valmiit teokset, heidän suunsa loksahtivat. Sitten alkoi kehujen tulva.

– Niihin en ole vielä tottunut, kehuihin, Mervi Ylinen sanoo.

Se, mikä kankaalle ilmestyi, yllätti tekijänkin.

– Olin hämmentyneen tyytyväinen. En tiennyt, että kädestäni tulee tällaista.

Vaikka sisällä velloivat mustat tunteet, kankaalle piirtyvät värit olivat kirkkaita ja puhtaita.

– Surusta lähdin maalaamaan, mutta työt eivät kumma kyllä näytä synkiltä.

Tunnepurkin tulppa aukesi. Niin Mervi Ylinen kuvaa maalaamisen alkua.

– Maalasin pari ensimmäistä kuukautta jatkuvalla syötöllä. Välillä melkein yötä päivää.

Kun maalauksia oli kertynyt kymmeniä, ystävät alkoivat vihjailla näyttelystä. Taiteilijan itsekritiikki ei heti antanut myöten, mutta sitten hän alkoi miettiä, että voisihan sitä pienimuotoisen näyttelyn järjestää läheisille ja ystäville.

Mervi Ylistä naurattaa hänen ensimmäistä näyttelyään katsomaan tulleiden innostuneet reaktiot.

– Näyttelyssä oli tauluja, joita en olisi halunnut myydä, mutta en kehdannut koko ajan sanoa, että tuo, tuo ja tuo ei ole kaupan, joten möin pois.

Nyt Mervi Ylisellä on hetki aikaa hengähtää. Puolivuotinen taidepurkaus on tasaantunut ja syyskuun lopussa päättyi nuorisotyönohjaajan sijaisuus Lapuan tuomiokirkkoseurakunnalla.

Hänestä tuntuu ensimmäistä kertaa vuosikausiin luottavaiselta.

– Elämässäni on vielä kipukohtia, mutta nyt minulla on välineitä, millä hoitaa niitä.

Itseluottamus taiteen tekemiseen on kasvanut, samoin jano oppia maalaamisesta lisää.

– Tämä taiteen tekeminen näyttelyineen päivineen on ollut ihan uutta minulle, ja siksi myös kuluttavaa. Mutta kaikki, mitä se on jo nyt antanut, on uskomatonta.

– Olen oppinut, että osaankin asioita. Ja olen alkanut tuntea, kun minä olen, Mervi Ylinen päättää.

Fakta: Mervi Ylinen

31-vuotias lapualainen.

Koulutukseltaan yhteisöpedagogi, kirkon nuorisotyönohjaaja.

Itseoppinut taiteentekijä. Aloitti maalaamisen tämän vuoden alussa.

Pitänyt kaksi näyttelyä. Ensimmäinen näyttely oli Sävelsiivet-musiikkiterapiayrityksen tiloissa Vanhan Paukun Kulttuurikeskuksessa Lapualla.

Toinen näyttely on kuluvan lokakuun ajan Kehys-Artin Ikkunagalleriassa Seinäjoella.

Kommentoi











Luetuimmat Etelä-Pohjanmaan uutiset
  • Päivä
  • Viikko
  • Kuukausi
Uusimmat Etelä-Pohjanmaan uutiset





Luetuimmat urheilu-uutiset
  • Päivä
  • Viikko
  • Kuukausi

Lisää Maakunnasta