Tilaajalle

Arvio: Näytelmä helluntaisaarnaajasta on shokeeraava 2000-luvun moraliteetti

Jos ohjaaja Juha Luukkonen nyt seisoisi edessäni, en tiedä ojentaisiko ruusun vai tempaisisiko päin pläsiä.

Ruusu siitä, että hänen Seinäjoen kaupunginteatterille ohjaamansa näytelmä vetää jalat alta. Tempaisu päin pläsiä siitä, että se nykäisee alas teatterin naamiot ja osoittaa vaateensa suoraan katsojaan.

Katsojasta riippuen sellainen saattaa olla joko miellyttävää tai äärimmäisen epämukavaa.

Helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion elämästä ja saarnoista innoituksensa saanut Saarnaaja on äärimmäisten tunnetilojen teatteria ja haukkaa temaattisesti röyhkeän ison palan.

Se kysyy, mikä tässä maailmassa mättää ja mistä kärsimys ja pahuus kumpuavat. Ennen kaikkea se kertoo Jumalan etsinnästä ja siinä epäonnistumisesta. Kristinuskon ikiaikaiset isot kysymykset ovat koko ajan tapetilla: armo ja rakkaus, kaipuu ja pelastus.

Saarnaajassa ihminen rypee itsensä ja kanssaihmistensä aiheuttamassa loassa. Jokainen on kadotettu. Jokainen epäonnistuu, lankeaa tai kaatuu, jopa Jumalan etsijät. Yksi on viinapirun vallassa, toinen himonsa. Kolmas kohtaa rakkaudettomuutensa seuraukset, neljäs tarttuu vihassaan aseeseen. Näytelmä osoittaa myös, mihin kadotus johtaa, kun se saa yksilöä isommat mittakaavat.

Niilo Yli-Vainion elämästä näytetään väläyksenomaisia avaintapahtumia. Näytelmän kysymyksenasettelu ja muu temaattinen aines on rakennettu näiden kohtausten ympärille ja niistä juontaen.

Näytelmä etenee episodimaisesti ja nopein leikkauksin. Puhujat ja roolit vaihtuvat tiheään ja korostetun rytmitetysti.

Dramaturgia on elokuvallinen. Musiikki jylisee repliikkien taustalla. Kohtaukset leikkautuvat nopeasti ja valaistus vaihtuu yhdessä silmänräpäyksessä punaiseksi, sitten siniseksi tai keltaiseksi näyttämölle rakennettavien tunnetilojen rytmissä.

Aikatasot limittyvät. Yhdessä kohtauksessa ollaan 50-luvun Alajärvellä rakentamassa rukoushuonetta, sitten 70-luvun Helsingissä Saalem-seurakunnassa. Hypätään 2000-luvun alun Tampereelle, välillä kuljetaan halki 90-luvun Suomen.

Näyttämölle vyöryy kuva toisensa perään. Nähdään voimallisia näkyjä, ollaan riivaajien vallassa, viitataan Isisiin ja Luciferiin, eduskuntatalo roihuaa liekeissä. Sitten taas ylistetään herraa ja lauletaan.

Retoriikka on kuin suoraan herätysliikkeiden julistuksellisimmista kokouksista.

Kyllä, liikutaan pateettisuuden hiuksenhienolla rajalla. Sentään sen höttöiselle puolelle ei luiskahdeta kuin kerran.

Onneksi tekijät taitavat myös huumorin ja itseironisen viittaamisen. Raskasta tematiikkaa kevennetään myös muin keinoin. Hengellisten laulujen sovitukset ovat upeita. Näytelmässä on paljon myös runollisen kauniita ja herkkiä kohtauksia.

Jos ei pääse helpolla katsoja niin eivät näyttelijätkään. Ammatillisesti näin haastavia rooleja on varmasti tarjolla harvoin. Henkilöhahmot ovat koko ajan veitsenterällä ja vereslihalla.

Roolisuoritukset ovat kouraisevia. Jokainen näyttelijä olisi syytä kehua erikseen, mutta kovimmat panokset lyö pöydälle Liisu Aurasmaa .

Saarnaajan lavastus on yksinkertaisuudessaan nerokas. Näyttämö on kuin rukoushuone ja katsojat sen pitkillä penkeillä istuva seurakunta. Ensi-illassa allekirjoittanut ehti miettiä, koska joku katsojista pompahtaa vahingossa ylös ja yhtyy ylistykseen.

Herkille katsojille Saarnaajaa tuskin tohtii suositella, sen verran rajuja sen kieli ja kohtaukset ovat. Lisäksi näyttelijöiden ja katsojien välinen tila on kurottu minimiin. Kohdespotteja on paljon. Valo on armoton. Räkä ja sylki roiskuvat eikä yksikään mikroilme jää piiloon.

Saarnaaja on 2000-luvun moraliteetti. Se vie katsojan epämukavuusalueelle ja inhimillisesti kipeillekin kosketuspinnoille. Harvoin näkee tällaista teatteria, jolla on potentiaali joko parantaa tai repiä katsojaa rikki, tai molempia yhtä aikaa.

Lopussa kaikuu – ei Yli-Vainion – vaan käsikirjoittajakaksikko Juha Luukkosen ja Ari-Pekka Lahden eetos. Viimeinen näyttämökuva vavahduttaa. Saarnaaja ei kerro Jumalasta vaan pakottaa katsojan katsomaan ihmistä, itseään ja toisiaan. Näytelmä puhuu siitä, mikä sen käsikirjoittajien mielestä elämässä on tärkeintä. Sellainen on riskialtista, mutta eikö se onnistuessaan ole paras lahja, jonka teatterintekijät voivat katsojilleen antaa?

Seinäjoen kaupunginteatteri: Saarnaaja. Ohjaus Juha Luukkonen. Käsikirjoitus: Ari-Pekka Lahti ja Juha Luukkonen. Näyttämöllä Liisu Aurasmaa, Jani Johansson, Sari Jokelin, Seppo Kaisanlahti, Jukko Puronlahti, Mari Pöytälaakso ja Sami Silén.

ANNE PUUMALA

Lisää aiheesta

Kommentoi











Suosituimmat kulttuuriuutiset
  • Päivä
  • Viikko
  • Kuukausi






  • Uutiset
  • Urheilu
  • Videosarjat