Yrittänyttä ei laiteta ja tekevälle sattuu

Sananlaskut edustavat ikiaikaista viisautta ytimekkäässä muodossa. Kyseisessä vanhassa sanonnassa ”Yrittänyttä ei laiteta”, laittamisella tarkoitetaan moittimista ja soimaamista. Yrittänyttä ei siis moitita, aina kannattaa yrittää.

Aina kannattaa rohkeasti tarttua toimeen ja ajatella, että kyllä työ tekijäänsä opettaa. Vai kannattaako sittenkään, jos erheestä päätyy ennen näkemättömällä vauhdilla netin keskustelupalstalle kivitettäväksi. Vieläpä yleensä puutteellisin tiedoin, ja kun totuus selviää, ei sitä enää ehditä korjaamaan, kun jakoja on tuhansia ja reagointeja lukematon määrä.

”Sitä taitaisi päästä helpommalla, kun ei tarttuisi toimeen ja jättäisi hommat muiden hartehille.” Erityisen huolestuttavan tästä huomiosta tekee se, jos näin kokee ihminen, joka on laittanut itsensä likoon vapaaehtoistoiminnassa.

Jos käy niin, että vapaaehtoiset joutuvat loanheiton kohteeksi, kivitetään tahattoman erheen seurauksena tai muuten vain kritisoidaan heidän toimintaansa, niin pian on peli menetetty, eivät he tartu enää uudelleen toimeen. Tekevään kun sattuu.

Pelkästään urheiluseurojen erilaisiin vapaaehtoistehtäviin osallistuu vuosittain yli puoli miljoona suomalaista. Vapaaehtoistyöhön osallistuvien määrä on toimintojen kasvun myötä hieman lisääntynyt mutta samalla yksittäisten henkilöiden äitien, isien, mummojen ja vaarien työpanos jakaantuu useammalle eri taholle.

Samalle viikonlopulle mahtuu mokkapalojen leipomista, kirjurin hommia, valmennusta, seurastrategiaa, turnausjärjestelyjä, siivouskökkää ja ja ja.

Vapaaehtoistöitä paiskitaan hullun lailla ja luulisi, että yhdessä tekeminen lisäisi yhteisöllisyyttä seuroissa, mutta toisin on todettu olevan. Urheiluseurojen yhteisöllisyys yskii ja hyvän ilmapiirin ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Tämä näkyy seuran arjessa monessa pienessä asiassa ja joskus myös isoina riitoina.

Joskus käy myös niin, että vapaaehtoistoiminnassa oleva ihminen asettaa itsensä ”pulpetin” eri puolelle. Tällä suulla puhuvat ulkoistavat itsensä seuran ulkopuolelle, vaikka seura ollaan me kaikki toimijat.

Yhteisöllisyyden ongelmiin löytyy monta syytä ja selitystä.

Nykyinen elämäntapa on yksilöllistä ja suuri seurakoko ei mahdollista enää tiivistä yhteisöllisyyttä. Alussa lapset ja vanhemmat ovat vasta tutustumassa toimintaan. Suuret maksut antavat vanhemmille oikeutuksen ”asiakkuusrooliin” ja kilpailu tasoryhmäpaikoista kiristää ilmapiiriä.

Onneksi nykyiseen seuratoimintaan on syntynyt myös uusia elementtejä, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden rakentamista. On leirejä ja kilpailumatkoja, joissa yhteisöllisyyttä on helppo vahvistaa.

Seuroilla on enemmän seuratoimistoja ja jopa omia halleja, joissa seuraihmiset kohtaavat luonnostaan.

Ennen kaikkea seuroissa on paljon hyviä ihmisiä, jotka omalla persoonallaan osaavat luoda yhteisöllisyyttä ja hyvää ilmapiiriä ympärilleen.

Oli sitten kyseessä urheiluseura, koirayhdistys tai laulukuoro, pääsääntöisesti vapaaehtoiset sitä omalla vapaa-ajallaan pyörittävät. Eli ei laiteta kapuloita rattaisiin, vaan hyvällä yhteishengellä selätetään pienet ja vähän isommatkin murheet.

Johanna Manninen

Kirjoittaja on LitM, olympiaurheilija ja SSU:n toiminnanjohtaja.

Kommentoi