Tilaajalle

Kolumni: Lohduttavia viestejä iltataivaalta ja pihapuusta – pyhäinpäivän aikaan on hyvä hetki pysähtyä muistelemaan edeltä lähteneitä

Brittiläisen valokuvataiteilijan Kirsty Mitchellin näyttelyssä Fotografiskassa Tallinnassa on esillä toinen toistaan vaikuttavampia teoksia. Niiden pohjavire on haikea: Mitchellin äiti oli kuollut syöpään, ja taiteilija työsti suruaan teoksiinsa.

Yksi liikuttavista Mitchellin töistä on lyhyt videotallenne talviselta aukiolta. Mitchell on kameran takana, malli hangessa, avustajia ympärillä.

Yhtäkkiä hangelle lentää punarinta. Se hyppelee hetken lumessa ja lennähtää sitten mallin pään päälle. Siinä se kallistelee hetken päätään ja jatkaa sitten matkaa kohti Mitchelliä ja hänen kameraansa.

Teosesittelyssä Kirsty Mitchell kertoo lukeneensa jälkeenpäin, että punarinta on mytologiassa tulkittu viestintuojaksi ja uuden alun symboliksi. Hän tietenkin yhdisti kuolleen äitinsä punarinnan yllättävään ilmestymiseen.

Kerroin ystävälleni vaikuttuneeni tuosta pienestä taiteilijan kokemasta hetkestä. Hänelläkin oli samankaltainen muisto aarteena sielussaan.

Hän oli valvonut päiviä ja öitä vanhan, uupuneen äitinsä vierellä sairaalassa. Välillä oli pakko lähteä käymään kotona, jotta voisi sitten pian palata takaisin.

Kotona hän sattui katsahtamaan iltataivaalle ja näki siellä harvinaisen kirkkaan tähdenlennon. Ei mennyt kuin hetki, kun hänen veljensä soitti ja kertoi äidin kuolleen.

Ystäväni on varma, että tähdenlento oli äiti, joka kävi vielä kerran tervehtimässä.

Itselleni tällainen tapahtuma liittyy lapsuudenystäväni kuolemaan vuosia sitten. Hän menehtyi vain 46-vuotiaana syöpään alkukesän kauneuden keskellä.

Kuolinuutisen saatuamme istuimme typertyneinä terassilla, kun joku sanoi lohdutusyrityksenä, että nyt ystävä varmaan lentää kotkana taivaalla.

Samassa pihapuuhun lensi punatulkku. Tuskin koskaan aiemmin pihassa oli punatulkkuja nähty keskellä kesää.

Olimme varmoja, että se oli tilannekomiikan taiturina tunnetun ystävämme tapa tulla kertomaan, että en minä mikään kotka ole vaan tällainen tavallinen pikkulintu vain, ihan tässä lähellä.

Vaikka tämänkaltaisiin sattumiin reagointi saattaa tuottaa rationaaliselle ihmiselle lievää nolouden tunnetta, antavat ne mystistä lohtua ja rauhaa.

Kun ikävä oikein iskee, tarttuminen muiston lämpöön voi auttaa jaksamaan eteenpäin.

Läheinen kulkee aina mukana. Hän on se toivon tähdenlento tai pihapuun iloinen yllätys.

Näin pyhäinpäivän aikaan jos koska on hyvä hetki pysähtyä ja muistella edeltä menneitä läheisiä. Voi miten tarttuva nauru hänellä olikaan; muistatteko, kuinka taitavasti hän aina huomioi meidät kaikki; se hänen halauksensa – se ei unohdu koskaan.

Kommentoi