Tilaajalle

Kolumni: Olin kiusattu ja kiusaaja - en tiedä, miten olisi käynyt ilman aikuisten tukea

Viime viikkoina koulukiusaaminen on noussut jälleen otsikoihin. Myös Yhteiskoulu, eli oma työpaikkanikin on nostettu voimakkaasti esiin. Somessa kielenkantoja on ilmaistu suuntaan jos toiseen, aidosti osallistuen mutta myös räikeän asiattomasti sivaltaen.

Ilkka-lehti teki tärkeän jutun aiheesta, jossa rehtorimme kertoi asiallisesti ja hyvin siitä arjesta, jonka yli 500 oppilaan yhteisö meille aikuisille joka päivä, joka tunti – ja erityisesti välitunti – asettaa.

Kuten aiemminkin olen kertonut, yläkouluikäisenä jouduin koulukiusaamisen kohteeksi. Olin isosta perheestä, tulin yläkouluun pienestä kyläkoulusta, tunnustauduin uskovaiseksi ja vielä helluntailaiseksi, en tupakoinut enkä käyttänyt alkoholia. Ja menin vielä sanomaan, että minulla on isoveli ysiluokalla.

Annoin siis kiusaajille monta tarttumapintaa, koska erotuin massasta. Oikeuttiko se kiusaamiseni? Ei tietenkään! Mutta nuorelle tämä ei ollut selvää, ja niinpä aloin toimia, kuten kiusattu toimii.

Yritin olla mahdollisimman huomaamaton, en enää maininnutkaan veljestäni, hakeuduin välitunneilla mahdollisimman syrjään. Tein kaikkeni, ettei kukaan pääsisi pilkkaamaan, nimittelemään, tönimään ja jopa viemään ”mokukasteelle”, eli pää vessanpönttöön ja vessa vetämään.

Yleisesti oppilaiden keskuudessa oli tiedossa, että monia kiusattiin eikä siihen kannattanut puuttua, ettei itse joudu kohteeksi. Minäkään en ollut luokaltani ainoa ja jouduin muutaman kerran todistamaan kirjaimellisesti kauhusta jäykkänä, kun joku sai koulumme pihalla turpiinsa. Eikä siitä todellakaan seiskaluokkalainen uskaltanut mitään aikuisille kertoa.

Lopulta sain kuitenkin kotona sanottua, etten halua enää mennä kouluun. Siitä alkoi vyyhti aueta.

Kuulun siihen onnellisten joukkoon, jonka kiusaamiseen lopulta puututtiin. Ensin isäni ja sitten koulun OPO-opettajan toimesta. Fyysisen koskemattomuuden osalta kiusaaminen loppui kokonaan ja muiltakin vähin erin, ja ysiluokan sain käydä ilman ongelmia.

Ilman aikuisten tukea en tiedä vieläkään, miten muutoin olisi käynyt.

Kuitenkin vasta aikuisena olen tajunnut, että en minäkään ollut niin puhdas pulmunen ja pelkkä uhri, kuin tuolloin yläkoululaisena ajattelin olevani.

Luokallani oli nimittäin yksi selvästi tukevampi poika, jota myös kiusattiin. Mielsin itseni hänen kaveripiiriinsä, mutta samalla itsekin ”läpällä” kutsuin häntä punkeroksi, isoksi ja joskus jopa läskiksi. Viimeisintä sentään hoksasin häneltä pyytää anteeksi.

Luulen kuitenkin, että hänelle minäkin näyttäydyin kaverina, joka ei täysin hiffannut, mikä hänelle oli kiusaamista ja mikä ei.

Yhteiskoulussa kiusaamisen vastaiset toimet ovat vähän toista luokkaa, kuin 80-luvulla omassa koulussani. Kiusaamista ei silti Sykissäkään ole saatu täysin pois pyyhittyä. Ja silti uskallan siellä olevana opettajana sanoa: kiusaamiseen todellakin puututaan. Vaikka ymmärrämme, ettemme tietenkään näe ihan joka sekunti kaikkea mitä koulun markilla tapahtuu, jokaisen koskemattomuus ja turvallisuus on meille ykkösasia.

Meille vanhemmille antaisin edelleen tehtävän: kysy nuorelta, miten siellä koulussa menee. Kysy: onko sinua kiusattu? Mutta myös: oletko itse kiusannut muita? Ja jos oikeasti etsit totuutta, älä tyydy ensimmäiseen vastaukseen.

Kirjoittaja on liikunnanopettaja ja SPV:n päävalmentaja

Kommentoi