Säätiö jatkaa piikkinä kirkon lihassa

Luther-säätiö perustaa tänään Suomeen uuden hiippakunnan. Sellaista säätiöllä ei vielä ole ollutkaan, vaikka oma piispa, Matti Väisänen, on ollut virassaan jo vuodesta 2010. Nyt perustettava Suomen lähetyshiippakunta on yhtä erillään Suomen evankelisluterilaisen kirkon hallintorakenteesta kuin ovat olleet säätiön perustamat seurakunnat, itse säätiö ja sen piispa.

Näin on, vaikka säätiön oman ilmoituksen mukaan suurin osa seurakuntien jäsenistä on ihan tavallisia mattimeikäläisiä, evankelisluterilaisen kirkon rivijäseniä.

Luther-säätiön toiminta käynnistyi Etelä-Pohjanmaalla vuonna 2010. Seinäjoelle perustettu Luukas-yhteisö, nyttemmin seurakunta, toimii yhä ja on aktiivinen myös Vaasassa.

– Pidän Vaasaa kappeliseurakuntanamme. Sinne on mahdollista perustaa jossain vaiheessa oma seurakunta, seinäjokelaisen Luukas-seurakunnan pastori Markus Pöyry arvioi.

Sunnuntaisin pidettävissä messuissa käy Seinäjoella viikoittain 80–100 henkeä, Vaasassa hieman vähemmän: 35–50. Oman seurakunnan perustamiselle on painetta Alajärvellä, mistä käydään messuissa Seinäjoella ahkerasti.

Seinäjoen yhteisössä nähdään, ettei hiippakunnan perustaminen tai piispan nimittäminen tarkoita sitä, että säätiö irrottautuisi juridisesti evankelisluterilaisesta kirkosta ja perustaisi oman kirkon.

– Emme halua antaa sellaista kuvaa, että olisimme lähdössä kävelemään, vaan haluamme jatkaa hyvää ja rakentavaa hengellistä työtä, hiippakunnan perustamiskokoukseen tänään Lahdessa osallistuva Pöyry sanoo.

Oma piispa, oma hiippakunta. Voi kysyä, mitä seuraavaksi. Olisiko, Luther-säätiö, jo oman kirkon aika?

Säätiön omalakisia rakenteita kun voidaan kehitellä evankelisluterilaisen kirkon sisällä tasan niin kauan kuin kirkon liekanaru sen kestää. Hyvin se on sen kestänytkin, vaikka Väisäsen pappisoikeudet vietiin heti piispaksi nimittäytymisen jälkeen ja säätiön kaksi pappia on erotettu kurinpitorangaistuksena määräajaksi pappisvirastaan näiden toimittua virkansa velvollisuuksien ja kirkkojärjestyksen säännösten vastaisesti.

Kapinaliikkeelle on toistaiseksi annettu tilaa olla ja hengittää, vaikka se muun muassa kieltäytyi jakamasta ehtoollista Helsingin piispalle.

Eikä säätiö edelleenkään hyväksy naispappeja, jotka ovat tehneet työtään Suomessa sentään jo 25 vuotta.

Jos isoveli ei ymmärräkään ottaa pesäeroa, miksi pikkuveli pysyy valtavirran peesissä? Maallikon näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miksei vanhoillisten oppien mukaan toimiva liike ota lopullista pesäeroa emokirkkoon ja perusta omaa. Tai ehkäpä juuri maallikkona voikin päätellä parhaiten, ettei säätiön volyymi vain vielä ole ollenkaan sitä luokkaa, että kansankirkon huomasta kannattaa lähteä itsenäisyyden tielle.

Itsellinen toiminta kun on itsenäistä paitsi opillisesti myös taloudellisesti. Säätiön status yhteiskunnassa olisi irtautumisen myötä jotain aivan muuta kuin emokirkon huomassa.

Isojen joukossa pienikin voi toimia suuresti, jopa suureellisesti. Yksin pieni supistuu pian huomaamattomaksi marginaaliksi.

Silloin pelkkä puhdas oppi ei riitä.

PIA HUNNAKKO

Kirjoittaja on uutistoimittaja.







Luetuimmat pääkirjoitukset