Miekantuppikäskyn pitkät juuret

Heinäkuun 10. päivänä 1941, huomenna 70 vuotta sitten, jaettiin hyökkääville joukoille Ylipäällikön päiväkäskyä n:o 3. Se jäi historiaan miekantuppikäskynä. Siinä Mannerheim korkealentoisin sanoin perusteli hyökkäystä Venäjän-Karjalaan.

Käskyn alussa Mannerheim palautti mieleen, mitä oli lausunut 1918: hän ei panisi miekkaansa tuppeen, ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Viena ja Aunus olivat odottaneet 23 vuotta tämän lupauksen täyttymistä. Nyt se tapahtuisi.

Miekantuppikäsky kummastutti ja yhä kummastuttaa. Mannerheim ei ollut mikään heimoromantikko. Itä-Karjala ei kuulunut virallisiin sodanpäämääriin. Hallitus ei ollut siitä keskustellut. Ylipäällikön täytyi tietää, ettei siitä oltaisi lainkaan yksimielisiä.

Hallitus joutui kiusalliseen asemaan. Oli puhuttu puolustussodasta, johon oli tahtomatta jouduttu ja jossa tavoiteltiin vain talvisodan vääryyden oikaisemista. Sen kansa ymmärsi ja hyväksyi. Valloitussota olisi asia erikseen.

SDP:n ministerit ja lehdistö protestoivat. Sensuuri hiljensi lehtiväittelyn ja poliitikot vaikenivat. Ulkomaanlähetystöt saivat ohjeen vähätellä käskyä.

Sisäänpäin se kuitattiin hiljaisuudella. Ryti ja Tanner tiesivät, että tärkein päättäjä oli Mannerheim, sanoipa perustuslaki mitä tahansa.

Heinäkuun 1941 käskyssä viitattiin Miekkavalana tunnettuun puheeseen, jonka Mannerheim piti Antrean asemalla 23.2.1918. Siinä hän oli vakuuttanut, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin "- - viimeinenkin Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin."

Tuolloin punakaartien rintamat olivat vielä murtamatta, Kansanvaltuuskunta hallitsi Helsingissä ja bolsevikit Pietarissa. Suomen omakin itsenäisyys oli heikoissa kantimissa ja karjalaisten vapauspuuhat haaveita vain.

Valkoisen kenraalin puhe oli tarkoitettu rohkaisemaan omia, silloin vielä vapaaehtoisia, sotilaita, mutta myös rajantakaisia.

Poliittiset johtajat eivät siitä tykänneet. Mutta eihän Ylipäällikkö lupia Vaasan senaatilta kysellyt.

Vapaussodan aikana korkein poliittinenkin valta asui Seinäjoella, aivan kuin jatkosodan aikana Mikkelissä.

Miekkavala ei ollut hetken päähänpisto. Sillä oli pitkät aatehistorialliset juuret. Italialainen sana irredenta tarkoittaa takaisin palauttamatonta. Sitä alkoivat käyttää kansallismieliset Italian yhdistyttyä Itävalta-Unkariin jääneistä italiankielisistä alueista. Niiden "palauttaminen" oli tärkein syy Italian liittymiselle I maailmansotaan.

Irredenta-alueita oli monilla muillakin. Itsenäistynyt Suomi ollut poikkeus.

Nationalismi oli Herderistä asti korostanut yhteisen kielen merkitystä kansallisvaltion identiteetissä. Suomen lähisukukieliä puhuttiin suuriruhtinaanmaan itärajan takana. Haaveillessaan itsenäisestä Suomesta kansallishengen elähdyttämät liittivät tulevaan valtioon mieluusti myös idän heimoalueita. "Karelianismi" ei ollut vain taiteen asiaa.

Vallankumouksen alkaessa hajottaa Venäjän imperiumia, vähemmistökansallisuuksien irrottautumishankkeita ilmeni heti kaikilla rajoilla. Vienassa ja Aunuksessa, jopa Inkerissäkin, ilmeni halukkuutta liittyä Suomen yhteyteen.

Alkio kertoo päiväkirjassaan, kuinka eduskuntaan tuli jo18.4.1917 kaksi miestä lähetystönä Suomussalmelta kyselemään Vienan-Karjalan tulevasta valtiollisesta asemasta. Rajan takana tiedettiin olevan liikettä.

Sekasorron yltyessä esiintyi pieniä yrityksiä kansannousuksi Karjalassakin. Ne kietoutuivat Suomen vapaussotaan, joka puolestaan kietoutui I maailmansodan mutkikkaisiin loppuvaiheisiin. Oli Alkiollekin pettymys, että heimosodat eivät tuoneet tulosta.

Heimoaatteen ja suuren Suomen perintöä vaalimaan perustettiin Akateeminen Karjala-Seura. AKS kasvatti keskeisen osan itsenäistyneen Suomen sivistyneistöstä, myös niistä nuorista upseereista, jotka parhaillaan palvelivat rintamalla.

Ei vuoden 1941 Miekantuppikäsky niin kummallinen ollut kuin miltä se sitten näytti, kun sen historian tuntee. Tyhmä ja omavaltainen toki.

Hyökkääviin joukkoihin käsky ei liene juuri vaikuttanut. Rintamajoukoilla oli ajankohtaisempaakin ajateltavaa kuin ylevät sodanpäämäärät. Piti tappaa ja välttyä tulla tapetuksi.

TK-luutnantti Olavi Paavolainen kuvasi tuntoja päiväkirjassaan (Synkkä yksinpuhelu) 11.7.

"Kuulemme illansuussa esikunnassa, että radion aamu-uutisissa on luettu Ylipäällikön päiväkäsky, jossa varsin suorin sanoin on puhuttu Itä-Karjalasta, Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Se tekee ilkeän sävähdyksen. Tässä kirotussa ryteikössä olemme ainakin me menettäneet kaiken käsityksen "historiallisuudesta". Pienellä aukealla nyt täysin rauhallisen rajalinjan lähellä näemme ensimmäiset kaatuneet: miinaan astuneen sotilaan muodottomat ja palaneet jäännökset, joissa ihmisruumiista muistuttaa vain irtonainen oikea kämmen, sekä suoraan suuaukkoon ammutun vaaleatukkaisen alikersantin, jonka hampaiden välistä pursuaa verta ja limaa ..."

Jos propagandaupseerin tunne oli tuollainen, on helppo arvata miehistön piitanneen siitä vieläkin vähemmän.

Kuka käskyn kirjoitti? Marski osasi tuolloin varsin hyvin suomea, mutta ei hän päiväkäskyjään itse värkännyt, tarkisti kyllä ja täydentelikin. Päämajassa oli kirjailijoita sitä varten.

Ilmari Turjaa on arveltu tekijäksi. Katariina Eskola, joka on toimittanut isänsä Martti Haavion sodanaikaisia päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa hienoksi julkaisuksi, pitää myös Haaviota mahdollisena.

Kumpikaan ei ole ilmoittautunut. Pantakoon käsky "historiallisen kollektiivin" tilille.

Jatkosota oli virhe - joka oli tosin pakko tehdä - ja sota oli täynnä virheitä, sekä sotilaallisia että hallinnollisia. Miekantuppikäsky oli yksi niiden joukossa, eikä suurimpiakaan.

KARI HOKKANEN







Luetuimmat pääkirjoitukset