Lukijoilta: No niin: Kieleni rajat ovat maailmani rajat

Cogito, ergo sum – Ajattelen, siis olen, lausui René Descartes, ranskalainen filosofi, kirjailija ja tutkija 1500-luvulla. Descartesin mukaan koko olemassaolomme riippuu kyvystä ajatella.

Jo Platon oli sitä mieltä, että mielemme ei kykene havaitsemaan moniakaan asioita itsessään, vaan ainoastaan kulttuurin meille antamien käsitteiden, kielen, avustuksella.

Analyyttisen filosofian isä, 1900-luvulla vaikuttanut itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgenstein muotoili asian vielä kuvaavammin: Kieleni rajat ovat maailmani rajat.

Kieli siis ohjaa tapaa, jolla näemme maailman. Ajattelu, kieli ja kulttuuri kytkeytyvät vahvasti toisiinsa.

Janne Saarikivi, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja yksi Ultra Bra -yhtyeen sanoittajista, julkaisi vastikään teoksen nimeltä Suomen kieli ja mieli.

”Sanat tavoittavat tavoittamatonta, maailmaa sanojen takana. On monia syitä väittää, että ihminen on tehty sanoista vähintään yhtä paljon kuin aineesta”, Saarikivi kirjoittaa. ”Tietenkin haluaisimme myös, että toiset ihmiset ymmärtäisivät meidät täysin ja oikein, jokaista painotusta, vokaalia, nyökkäystä tai välimerkkiä myöten, yhtä hyvin ja mieluusti paremmin kuin itse ymmärrämme itsemme. Ja että he ymmärrettyään meidät ottaisivat meidät syleilyynsä ja ihailunsa kohteeksi, eivätkä ikinä enää päästäisi irti.”

Toistensa ymmärtämisen helppoudessa tai vaikeudessa kahlataankin jo syvällä kulttuurien yhtäläisyydessä ja eroavaisuuksissa. Samankielinenkin sana voi merkitä monta eri asiaa, jopa äänensävy tuo asiayhteyteen oman merkityksensä.

Maailman hauskimmaksi tituleerattu stand up -koomikko Ismo Leikola käytti tätä totuutta hyväkseen ja riemastutti suomalaiskatsojia ajatuksella, että suomen kielen tärkein sanapari on ”No niin”.

Väittämänsä vakuudeksi Leikola esitti noniinsä erilaisin äänenpainoin eri tilanteissa: Silloin, kun vieraat ovat olleet jo hiukan liian kauan ja isäntäväki toivoisi heidän jo lähtevän, silloin kun on grillijonossa ja edellä oleva ei liiku, silloin kun ruoka on valmista ja halutaan kutsua kaikki syömään.

Suomalaisille äänenpainot olivat niin tuttuja ja osuvia, että Leikolan esitys nauratti hillittömästi, mutta olisiko sama toiminut jenkkikatsomolle englanniksi käännettynä? Todennäköisesti ei.

Saarikivi kuitenkin laajentaa ajattelua koskemaan myös tunteita. Hänestä ajattelu on myös ”päässä jumputtava biisi (Ultra Bran todennäköisesti, toim. huom.) geometriaa ja algebraa, väriä ja musiikkia”.

Silti ilman kieltä emme osaisi tulkita tunnetilojamme. Halaus toimii lähietäisyydellä, ja sen viesti ehkä ymmärretään oikein. Universaali elekieli rientää myös avuksi, mutta mikä väärinymmärrysten ja tilanteeseen kytkettyjen nyanssien virta meitä silloin pyörittäisikään. Ilman kieltä kommunikaatiosta tulisi farssia. Leikolan sanoin: No niin.

Susanna Pajakko

Kommentoi