Lukijoilta: Kuinkahan ilmastosta uskaltaa puhua?

Jos syödään ensin kaikki lehmät pois? Eikö se olis hyvä? Niiltä pääsee metaania, kun ne röyhtäilee.”

Yliopisto-lehti (04/19) vieraili helsinkiläisen Viikin normaalikoulun 7D-luokan maantiedon tunnilla. Yhden oppilasryhmän tehtävänä oli miettiä, auttaisiko kasvissyönti ympäristöä.

Ilmastoasiat löytyvät koulun opetussuunnitelmassa maantiedon ja biologian oppisisällöistä. Muuten aihe on paljolti kiinni yksittäisestä koulusta tai opettajasta. Juttuun haastatellut aikuisasiantuntijat nimeävät useita syitä, jotka heidän mielestään haittaavat ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen käsittelyä koulussa.

Ympäristöaktiivin mielestä opettajilla ei ole joko aikaa perehtyä ympäristöasioihin tai uskallusta kuormittaa lapsia puhumalla arjen ympäristöteoista.

Kasvatusfilosofin mielestä ympäristökasvatuksen etenemistä hidastaa yleinen usko jatkuvaan kasvuun, jonka veturina koulu nähdään. Jos koulu todella haluaisi suojella ympäristöä, se vähentäisi esimerkiksi digilaitehankintojaan. Se taas ei sovi lasten vanhempien pirtaan, tutkija arvioi.

Yliopistonlehtori puolestaan kouluttaisi opettajia, joiden olisi vastattava lasten ympäristöahdistukseen ja haettava keinoja kanavoida ahdistus toiminnaksi.

Joulukuussa kuollut amerikansuomalainen taloustieteilijä Robert H. Nelson arvioi viimeiseksi jääneellä luennollaan, että jatkuvaan kasvuun perustuva puhe maailmassa hiipuu (Yliopisto 01/19). Marxilaisuudella ja 1800-luvun amerikkalaisella taloustieteellä oli samanlainen uskonnonomainen näky: vallankumous tai teollistumisen tuoma talouskasvu ratkaisee ihmiskunnan ongelmat. Kuten tiedämme, näin ei ole käynyt.

Kasvavassa ympäristöhuolessa on Nelsonin mielestä samoja uskonnonomaisia retorisia piirteitä kuin aiemmissa talousaatteissa. Sitä kuitenkin leimaa kielteisyys, sillä nyt ihminen nähdään ongelmana.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta menee inttämiseksi puolin ja toisin. Toisilla on paniikki, toiset kiistävät, kaikki muut ovat jotakin siltä väliltä tai vähät välittävät.

Eduskuntavaaleissa odotettiin järkevää vuoropuhelua talouskasvun ja kestävän kehityksen tasapainosta, mutta inttämiseksihän se taas meni. Ilmastosta ei voi puhua mitään leimautumatta, ja vaitiolokin tulkitaan kannanotoksi.

Nuorten keksimät keinot ovat alussa kuvailtuja lehmien tappamisia, koska mopomiiteistä ei voi luopua. Pienelle osalle koululaisista aito ilmastoahdistus purkautuu yhdenlaisena toimintana eli koululakkoiluna, jonka kohteesta ei kuitenkaan tahdo saada selvää.

Miten yksittäinen koulu tai opettaja voi tällaisessa ilmapiirissä tuoda ympäristö- tai ilmastoasioita eri aineiden oppisisältöihin? Miten voi puhua leimautumatta esimerkiksi vastuullisesta talouskasvusta, jos koko käsite on jo valmiiksi myrkytetty?

Tietysti myös eri oppisisältöjä voisi päivittää – ainakin päätellen Viikin koululaisten pohdinnoista.

”Päivänavauksissa on ollut ilmastonmuutoksesta.”

”Entä historiassa?”

”Ei, kun me ollaan vasta löytöretkissä.”

Markku Kulmala

Kommentoi







Luetuimmat pääkirjoitukset