Lukijoilta: Kirkon ovi meni kiinni

Minä erosin kirkosta. Se oli yksi elämäni vaikeimpia ratkaisuja. Niinhän kaikki erot rakkaista ovat. Kuuluin yhteisöön, jonka asema on kotiseudullani vahva. Joskus tuntuu, että kaikki asiat liittyvät kirkkoon.

Oikeammin kai kyse on vain näkökulmasta. Kun harrastukset ja ystävät, joskus työkin tavallaan, ovat siellä kirkon liepeillä, tällaiselta tunteelta ei kai voi välttyä. Irrallisuuden ja yhteisöön kuulumattomuuden tunne on väistämätöntä.

Minä en eronnut kirkollisveron vuoksi eikä uskoni Jumalaan ole muuttunut. Syynä ei myöskään ollut arkkipiispan tai Päivi Räsäsen lausunnot. Minä erosin siksi, että kotiseurakunnassani koin tulleeni tyrmätyksi elämäni onnellisimpana päivänä.

Solmin puolisoni kanssa avioliiton heti kun se oli meille mahdollista. Meille avioliitossa eläminen on merkki sitoutumisesta toiseen sekä itsellemme että muille ihmisille.

Emme pyytäneet kirkolta avioliittoon vihkimistä, emme edes siunaamista. Tiesimme kyllä ettei se ole mahdollista ja halusimme kunnioittaa kirkon kantaa tähän asiaan. Toki olisimme toivoneet sitä, että meidänkin liittomme olisi ollut myös kirkossa tasa-arvoinen muiden liittojen kanssa ja sille olisi yhdessä voitu pyytää siunausta, mutta koska tämä ei ollut mahdollista, pyysimme seurakunnan esirukousta yhteiselle elämällemme.

Kävelin kirkkoherranvirastoon aroin mielin. Olin niin monesti kokenut sen, että rakkauteni ja sen mukana koko ihmisyyteni ei ollut kaikkialla hyväksyttyä. Pyyntöni esirukouksesta tyrmättiin ilmeettömästi ja totaalisesti. Ei meillä näin ole tehty eikä tulla tekemään. Tuntui siltä, kuin kirkon ovi olisi lyöty edessäni kiinni sellaisella voimalla, etten sitä enää saisi itse auki.

En pyytänyt kotiseurakunnaltani mitään sellaista, mitä kirkossa ei olisi yhteisesti sovittu. Vetosin piispan ohjeeseen siitä, että minunkin avioliittoni puolesta seurakunnan yhteisessä kokoontumisessa voidaan rukoilla. Näin ei kuitenkaan paikallisseurakunnassa tehty eikä luultavasti tehdä tästä eteenpäinkään.

Kirkon ovi oli kiinni. En enää saanut sitä auki. En vaikka olisin halunnutkin. Tunsin, etten enää kelvannut yhteisöön, joka oli minulle tärkeä. Sen tunteen myötä tein ratkaisuni. Jos minä en tällaisena kelpaa, voin lähteä.

Kotimaa-lehden kolumnisti Eeva-Kaisa Rossi kirjoitti kolumnissaan: ”Ymmärrän ystäviäni, jotka väsyvät tuomioon ja eroavat kirkosta. Jokaisen kohdalla itken silti.”

Minäkin olen nähnyt ystävieni itkevän ratkaisuani. Itkevän ja ymmärtävän. Olen itkenyt itsekin. Itkenyt ikävääni ja luopumista. Sellaista on ero rakkaasta.

MARI HAARAJÄRVI

Lapua

Kommentoi







Luetuimmat pääkirjoitukset