Lukijoilta: Historia - faktaa vai mielipiteitä

Varatuomari Matti Jaakkola oli koonnut mielipidesivulle 5.6.2019 mielenkiintoisia lukuja Pohjoismaista SS-joukkoihin värväytyneistä vapaaehtoisista ja ajatuksia historian tulkinnasta. Juttu innosti lisäpohdintoihin.

Pohjoismaiden tilanne oli tunnetusti erilainen jatkosodan alussa; Suomi kävi sotaa Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan, Saksa oli miehittänyt Norjan ja Tanskan, Ruotsi eleli rauhassa virallisesti puolueettomana. Sodan päätyttyä tilanne Ruotsia lukuun ottamatta oli muuttunut perinpohjin.

Useimmiten ”viralliseksi” jäävän historian kirjoittavat voittajat, jotka samalla kertovat, mikä oli oikeaa ja mikä väärää, ketkä olivat sankareita ja ketkä rikollisia. Tämä koskee vaikkapa siviilikohteiden pommituksia tai ihmisten mielipiteitä.

Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Suomen puolesta taistelleita vapaaehtoisia nuorukaisia. Päämäärä oli sama, taistelu bolsevismia vastaan ja Suomen vapaus. Riskit ja uhraukset olivat kaikilla yhtä suuret.

Mitä tavoitteen saavuttamisen jälkeen heille jäi käteen? Ruotsalaiset vapaaehtoiset saivat loppuikänsä Suomesta kunniamerkkejä, eläkettä, kuntoutusta ja muita palveluita. Hyvä niin.

Mutta millaista kohtelua saivat rauhan tultua kollegat, jotka kantoivat tai olivat koulutuksessa kantaneet saksalaista asepukua? Monelle se oli jopa ainoa mahdollisuus.

Suomalainen SS-pataljoona hankki jääkärien tapaan koulutusta ja sotakokemusta Saksassa, mistä oli suuri hyöty heidän palattuaan Suomen armeijan organisaatioon.

Sodan päätyttyä valtio kohteli heitä tämän päivän mittapuiden mukaan lähes rasistisesti. Jotkut joutuivat jopa pakenemaan ulkomaille, siis omasta isänmaastaan, jonka itsenäisyyden ja vapauden olivat suurin uhrauksin saaneet säilytettyä.

Pidän häpeällisenä, että näitä veteraaneja on pyritty mustamaalaamaan joissain viimeaikaisissakin ”tutkimuksissa”, tosin huonolla menestyksellä.

Osa SS-joukkoihin värvätyistä norjalaisista vapaaehtoisista taisteli Saksan itärintamalla, mutta suuri osa halusi nimenomaan Suomen rintamalle. Heidät sijoitettiin pääosin Sallan suunnalle. Saksahan vastasi Lapin puolustuksesta. Noin tuhannesta miehestä siellä kaatui 196.

Hengissä palanneiden ja haavoittuneiden kohtalo oli karu. Heidät tuomittiin maanpetturuudesta keskimäärin kolmeksi, jotkut jopa kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Omaisiakin pidettiin vuosikymmenet ”väkenä, jota ei kutsuta kahville”. Kaatuneille ei sallittu pystyttää minkäänlaista muistomerkkiä, jolle lesket ja lapset olisivat voineet viedä kukkia. Suomen puolellekin aluksi myönnetty lupa oli peruttu.

Tullessani Osloon sotilasasiamieheksi vuonna 1991 olin päättänyt, etten ala Norjassa Mannerheimia ja jatkosotaa hävetä.

Heti ensimmäisessä lehtihaastattelussa toimittaja kysyikin, mitä mieltä olen norjalaisista jatkosodan SS-miehistä. Vastasin, että olen samaa mieltä kuin koko jatkosodan ajan rintamalla ollut isänikin: Norjalaiset, kuten myös ruotsalaiset, virolaiset ja saksalaiset olivat aseveljiämme. Myös muistomerkkiin otin myönteisen kannan, vaikka tiesin esimerkiksi suurlähettiläämme olevan eri mieltä.

Jatko muodostui vaiherikkaaksi. Kiinnostuneet voivat googlailla esimerkiksi ”Norjalaiset vapaaehtoiset 1941–1945”. Kerron tässä vain, että tuntui hyvältä kolmen vuoden kuluttua laskea kukat Norvajärvellä koruttoman, mutta puhuttelevan graniittikiven juurelle.

Jos joku innostuu tutkimaan asiaa vieläkin syvällisemmin, niin minulta löytyy kattavaa materiaalia.

Tapani Hankaniemi

everstiluutnantti evp

Seinäjoki

Kommentoi







Luetuimmat pääkirjoitukset