Lukijoilta: Geneettinen luonne määrää kohtalon

Luonne määrää kohtalon, sanotaan. Ainakin se selittää paljon. Arvoituksellinen Mannerheim on edelleen roolinsa kätkössä.

Etäisyys ja salaperäisyys mahdollistivat hänen glorifioidun hahmonsa. Hän vaikutti kuninkaallisemmalta kuin kuninkaat. Se loi hänelle lopulta palvotun auktoriteetin, jota ei kellään muulla Suomessa voinut olla.

Hänestä tuli loistava ja välttämätön keulakuva armeijalle. Hitlerkin tosissaan ihaili häntä. Vieraillessaan synttäreillä hän molemmin käsin vatkasi kättä 14 sekuntia. Tuntemattomuus antaa tilaa kuvitelmille. Taannoin hänet äänestettiin historian suurimmaksi suomalaiseksi.

Tsaarin henkivartioston Chevalierkaartiin oli pituusvaatimus. Hovin naiset ihastuivat Venäjän komeimmaksi sanottuun kaartilaiseen ja pyrkivät lähelle, mutta ihmisenä lähelle ei päässyt kukaan. Hän oli kepeä flirttailija, mutta edes ruotsiksi häntä sai sinutella kahden kesken vain pari ihmistä. Mannerheim käytti kolmatta persoonaa: ”Mitä minun everstini pitää uudesta tehtävästään?” Se tarkoittaa, että hänellä ei ollut läheisiä ystäviä. Torjuva hermorakenne eristi. Hän ei käynyt kylässä, mutta joskus kutsui kenraali Waldenin luokseen viinilasilliselle. Vastakutsua ei esitetty häirinnän pelossa.

Heinrichsin mukaan Mannerheim ei keskustellut filosofiasta, taiteesta, kirjallisuudesta, ihmisistä tai itsestään, vaan käytännön asioista. Hän ei lukenut kaunokirjallisuutta, joka on avain vieraiden kansojen sieluun ja kehittää lukijansa tunne-elämää. Armeijassa ei kuunnella vastaväitteitä. Waldenin esitettyä kommentin, Mannerheim kivahti: ”Herra känraali!” Iäkäs Walden pomppasi asentoon vastaten: ”Herra marsalkka.” Siinä ei naureskeltu.

Mannerheim ei ikinä naurahdellut. Hänen huumorinsa oli kepeää piruilua, piikittelyä tai pistelyä. Se koetteli seuruetta Mikkelin ravintolassa, jossa hän aina halusi istua yhteen työnnettyjen pöytien saumakohdassa niiden jalat polvien välissä. Millilleen. Lattiaan kuluivat jäljet, joita tänään esitellään turisteille.

Hän oli tsaarin perheystävä, joka sai tältä ylennyksen kenraaliksi täysin poikkeuksellisesti ilman yleisesikuntakoulutusta. Näin hän oli sodan johtajana täysin riippuvainen operaatioguru kenraali Airosta ja Päämajasta. Airo sai sodan jälkeen poliittisen linnatuomion.

Mannerheim ei auttanut tai puolustanut lähintä operaationeroaan, mutta kutsui hänet lounaalle presidentinlinnaan. Airo ei tiennyt tuomiosta. Hillityn lounaan jälkeen Mannerheim sanoi: ”Nyt pääministerillä on asiaa känraalille.” Marskin tarjoama lounas osoitti hänen hiljaisen kiitoksensa ja arvostuksensa tälle unohdetulle miehelle hänen itsensä ratsastaessa historiaan.

Loistavalla, etäisellä, hillityn karismaattisella hahmollaan hän loi Suomen kansaan turvallisuudentunteen ja uskon huomiseen. Tämän päivän juntti-ilmapiiri Suomessa rakastaa ihmisten lokaan vetämistä. Ihmisarvon taju on kadonnut.

Tästä Suomen aikansa ”suojeluspyhimyksestä” esitetään nyt riemukkaita homoväitteitä. Se on raivostuttavaa vainajan seksuaalista häirintää. Kuten edellä olevasta ilmenee, Mannerheim kaihtoi kaikkea läheisyyttä suorastaan traagisesti sinuttelua myöten.

Ei sellainen ihminen kouristele homoseksuaalisessa syleilyssä. Aivojakin on lupa käyttää.

MATTI HURME

Vaasa

Kommentoi