Meille on tarjolla saasteetonta lämpöenergiaa

Energiakeskustelu hyrrää turpeessa kuin tärkeimmässä. ”Tuotetun turpeen energiamäärä vastaa niin ja niin monen omakotitalon ympärivuotista kulutusta...” ”Polttoaineiden tuotantoketjujen tehokkuus....”

Mikä määrää, että talojen lämmitykseen tarvitaan polttoainetta? Irrallista ajattelua harrastava turvetuhkateollisuus ja kannattajansa ynnä haketehtailijat (jotka vievät maasta oksat, juurakot ja elämän), eivät liene kuulleetkaan maa- ja aurinkolämmöstä? Tai ekorakentamisesta?

Maa- ja aurinkolämpö kuluttavat asennuksen jälkeen energiaa vain glykolinkiertopumpun käytön verran. Lämpöarvot ovat mainiot. Luoja on huolehtinut lämpöenergian siirron helmaamme, ilmaiseksi ja saasteetta ilman polttoainetta nieleviä tuotantoketjujamme.

Toimii, tiedän kokemuksesta. Näillä uudet omakotirakennukset tulisi kaikki varustaa ja suunnitella ne lämpöä varastoiviksi kokonaisuuksiksi. Tietoa saa, jos löytyy halua käyttää sitä. Suurempiinkin rakennuksiin löytynee tekniikkansa

Suot nähdään kyklooppimaisen laskutikkurajoittuneesti vain turvetuottamoina. Suojelupykälätkin nuoltu teollisuuden, ei tavallisen kansalaisten eduksi, eli lähes kaikki jää suojelematta. Kosmetiikaksi Suomineidon silmäluomille säästetään rippu luontoarvoväriä.

Käynnistynyt soidensuojelun täydennysohjelma hakee luonnonarvoiltaan valtakunnallisesti merkittävimpiä soita. Vain lajistoltaan harvinaiset, muita rikkaammat, kohteet kaikkein arvokkaimpina on säädetty varjeltaviksi, siis pieniksi museonäytteiksi siitä, mitä maamme oli.

Meille kansalaisille, jotka hyvinvoinniksemme syömme itse poimittuja suomarjoja, on jokainen lähin ojittamaton suo se elinpiirimme eli valtakuntamme merkittävä, korvaamaton arvosuo. Pyörämatkan päässä. Sinne käymme kevätkurkien paluuta kuulemaan.

Siellä kypsyvät marja-aarteemme. Marjastajia on paljon, vaikkeivät tilastoissa näy, kun eivät myy, vaan poimivat itselle ja läheisilleen. Valtakunnallisesti arvokkaille soille pääsee vain harva, useimmilla on suojelusoillekin pitkä matka: nielee aikaa ja bensaa, saastuttaa ja köyhdyttää Suomea.

Suolle täytyy seuraavienkin sukupolvien päästä bensatta.

Suojelukriteerinä mainitaan myös ”merkittävä virkistyskäyttö”. Suojeltujen soiden vähyydestä päätellen: Onko vähemmän merkityksellinen se osa kansaa, joka rientää marjojen perässä suoalueelle ympäriinsä - byrokraatin pikasilmän kantamattomiin - kuin kuntoilijat, jotka marssivat kunnan varaamilla pitkospuilla pikku reittiään?

Miten virkistyskäytön merkitys lasketaan, mitkä aspektit – suollaolotunnit vai käyntikerrat – jyvitetään? Marjastajat pysyvät yleensä soilla koko päivät, jälkimmäiset sen kuntopiikkisuorituksensa tai tykyhetkensä ajan, ja heille reittejä rustataan.

Ministeriö ei näe kansan mittakaavassa huomattavaa soiden terveysvaikutusta liikunnan ja ravinnon kautta. Ei tarvita kallista treenihallia, investointi- ja käyttökuluineen. Suo on valmis, ilmaiseksi. Tehokasta kunto- ja tasapainoharjoitusta on huhkia mättäältä toiselle (sopii kuluneillekin nivelille, ei tule särkyjä, ei särkylääke kuluja eikä haittavaikutuksia kuten kovalla alustalla liikkuessa).

Poimitut marjat ruokavalion peruskiveksi, ja paha kolesteroli laskee( säästyy taas lääkekuluilta ja pahoilta sivuvaikutuksilta). Kansantaloudelle säästöä.

Onni on voida itse kerätä myrkytöntä puhdasta superruokaa: karpaloita, lakkaa, juolukoita, variksenmarjoja. Kokea hiljaisuudenretriittinsä ja kuntosalinsa ilman ensimmäistäkään pulitettua satasta ja bensaa syövää, melulla väsyttävää automatkaa. Ilman ulkomaankauppaan hassattua valuuttaa.

Kokea luontoelämyksensä ei 3D:nä vaan reaaliajassa reaalipaikassa ilman kohta käsiin hajoavaa tekniikkaa. Kokea yltäkylläisten värien, muotojen ja kirjo mättäältä mättäälle. Kuulla kun korkealla päkättää taivaanvuohi, etäämpää kaikuu riekot, teeret.

Marita Henriksson

Ilmajoki