Lukijoilta: Suden pyyntiohjeita 1800-luvulta

Suurpetojen ja erityisesti susien esiintymisestä maamme eri puolilla on varsinkin kuluneen talven aikana heilutettu sanan säilää. Ainakin täällä Pohjanmaan tienoilla niitä tuntuu esiintyvän jo liiankin runsaasti. Se aiheuttaa huolta sekä hyötykarjan että lemmikkieläinten omistajille.

Tilastojen alkuvuotena 1878 sudet raatelivat 1 984 kotieläintä. Ihmisiäkin, lähinnä lapsia, kuoli pari–kolme vuosittain.

Sutta ei nykyisin ainakaan kaupunki-vihreiden mielestä, saisi missään tapauksessa ottaa hengiltä. Lieneekin parasta pyydystää ne siis elävinä. Vangitsemisen jälkeen pedot voisi kuljettaa seudulle, jossa petoja suositaan: Etelä-Suomeen, Ahvenanmaalle ja ehkäpä jopa ”Rysseliin”. Saisivat EU-herrat ja heidän lapsensa taputella Sepe-susia ja pikkuhukkia kyllikseen!

Varsinkin 1800-luvulla annettiin rahvaalle oikein viranomaisten toimesta erilaisia ohjeita susien ja muiden petojen hävittämisestä. Eräs näistä vanhoista suomenkielisistä opaskirjasista on Johan Jacob Malmstedtin kirjoittama ja Keisarillisen Senaatin kirjapainossa 1861 painettu ”Osoitus erinäisiin hyviksi katsottuihin keinoihin metsän petoja pyytää ja hävittää.”

Malmstedt totesi susia olevan varsinkin talvisin ”joka paikassa!” Hän tiesi myös, että peto saatuaan jotain suoliinsa, ei pitkälle juokse vaan asettuu ruokalevolle tiheään näreikköön ja lepäilee siinä kokonaisen vuorokaudenkin.

Kun lymypaikka oli saatu selville oli hälytettävä kaikki ”jahtilahkon” kynnelle kykenevät 10-kesäisistä 70-vuotiaisiin saakka, kunnes kuutisenkymmentä ajajaa oli saatu kootuksi.

Susiverkot viritettiin tuulen alapuolelle puiden väliin. Sitten lähti kierroksen ympärille hajaantunut ajoketju liikkeelle. Sen toimintaperiaate oli sama kuin nykyisellä hirvenajon ajoketjulla. Kun peto oli takertunut verkkoon, se lopetettiin keihäillä.

Opaskirjassa kerrotaan myös ansarakennelmista, joilla susia voidaan saalistaa. Tosin näissä ansoissa joutui usein metsästäjän paras kaveri, koira eli ”tiisti” syötiksi. Se säilyi yleensä elossa, mutta sai sieluunsa vammoja, jotka saattoivat vähentää tiistin luottamusta isäntäänsä.

Sisätarhan keskellä olevan ”syöttikoiran” ulina ja voivotus kutsui ”katiskan kokijat” kaukaakin paikalle. Näillä oli helppo työ lopettaa peto, aidan rakosista vaikkapa keihäällä.

Nykyoloissa se tietenkin hiljennettäisiin nukutusnuolella. Tämän jälkeen on peto helppo kahlita toimintakyvyttömäksi, sekä sitoa sen raateleva kitakin kiinni.

Entä näiden nykysusien pyyntikatiska? Sellainen on helppo tehdä panssariverkosta oikein elementtirakenteena. Tukiriukuja tarvitaan vain muutamia. ”Susikäytävä” varustetaan verkkolattialla ja -katolla, jolloin se on helppo pystyttää vaikka hangen päälle. Moottorikelkalla voi pyydyksen tarvittaessa kuljettaa elementteinä maastoon ja koota osat sopivaksi katsottuihin paikkoihin, tarpeen mukaan useitakin.

Metsästys- ja maanviljelysseurat vain asialle!

Ehkäpä työhön voidaan hakea sekä valtion että EU:n avustuksiakin Luulisi niitä annettavan näin jaloon tarkoitukseen, kunhan asiaa selvitetään kunnolla.

Oiva P. Potinkara

metsätalousinsinööri

Jalasjärvi

Kommentoi