Yhyres on paree

Yhteisöllisyyden hyväksi tehdään edelleen vähän. Odotan sosiaalisen pääoman herätysliikettä.

Yleinen valitus on, että paikkakunnalle muuttajan kotiutuminen kestää 30 vuotta. Vasta sitten ihminen hyväksytään. Itse en ole kokenut vastaavaa, vaikka olen tulokas Lapualla.

Uskoisin, että sille on yksi syy. Hakeuduin muutettuani muutamankin yhdistyksen toimintaan. Kaikissa niissä tulokas on otettu luontevasti vastaan ja tarjottu pientä tehtävää.

Yhdistykset ovat pikatie paikkakuntaan. Useimmat järjestävät myös matkoja, joissa keskinäinen tutustuminen on helppoa. Näin pitkälle kaikki on hyvin.

Silti yhdistystoiminnan yllä lepää syvenevä varjo. Useimmissa yhdistyksissä, ei toki kaikissa, toimintaan osallistuu pääasiassa vanhemman eläkeiän ihmisiä. Uusien sukupolvien mukaan saamista yritetään, mutta ilman tuloksia.

Tätä menoa valtaosa vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta sammuu lähivuosina. Nuorempia ei saa mukaan, ei ainakaan ilman rahaa, kuten Iiro Kangas kuvasi herättäjäjuhlien kökkäjutussa (Ilkka 13. 6.).

Olen kovin epätietoinen, mitä tästä pitäisi ajatella. Niinkö, että aika aikaa kutakin; yhteis- ja yhdistystoiminta oli 1900-luvun ilmiö. Uusi aika on virtuaalista ja hankekohtaista fanituspiirien kevytyhteisöllisyyttä. Vaiko niin, että olemme tekemässä jotakin perusteellisesti väärin?

Pelkään jälkimmäistä. Pelkän kevytyhteisöllisyyden varassa menetämme oleellista. Nyt syntyvä yhteistyötön yhteiskunta on kovin erilainen Suomi: kylmä, kova, piittaamaton, armoton, lohduton ja eriarvoistuva.

Samalla sosiaaliset ongelmat, myös ns. ilkeät ongelmat kasvavat. Palvelujärjestelmät tukehtuvat. Tämän vahvistaa Amerikassa tehty pitkän ajan seuranta: kun yhteisöllisyys heikkenee, sosiaaliset ongelmat syvenevät. Ja päinvastoin.

Yhteisöllisyys heikkenee monesta syystä. Kasvatus on keskeisin. Pidän tärkeimpänä nykykasvattajana mainontaa. Se pommittaa monin eri välinein ihmisten tajuntaa koko hereillä olon ajan, päivästä päivään, pyhät ja arjet, vuodesta vuoteen, vauvasta vaariin.

Voit elää mainonnan opetuksen mukaan, jos sinulla on rahaa. Koulun, kirkon ja vapaaehtoistyön vaikutus on aivan liian ponneton ja heiveröinen, jotta se avaisi muita elämänarvoja. Uudet sukupolvet osallistuvat, jos siitä maksetaan.

Tässä on kysymys isoista asioista.

Voi olla, että kaikkiin yhdistyksiin ei enää saa uutta henkeä. Voi olla, että tarvitaan uusia yhteisöllisyyden muotoja. Mutta ajatus siitä, että olemme toisillemme tärkeitä, ei kuole.

”Better together” eli pohjanmaaksi ”yhyres on paree” on amerikkalaisen tutkimuksen kuvaava nimi. Kyky tehdä yhdessä työtä yhteisen asian, ei vain rahan vuoksi, on perustavaa ihmisyyttä. Jos se katoaa, paljon on menetetty.

Ja mikä kummallisinta: yhteisöllisyyden puute johtaa taloudenkin umpikujaan. Kovassa kilpailussa näet pärjäävät ne, jota osaavat verkostoitua yhteistyöksi. Toisaalta kasvavat sosiaaliset ongelmat käyvät yhteiskunnalle ylivoimaisiksi.

On aika herätä. Tarvitsemme sosiaalisen pääoman ohjelman ykköskysymyksenä joka paikassa ja kaikilla tasoilla.

Seppo Niemelä

Kirjoittaja on tietokirjailija Lapualta.