Uhmaa

Viisitoistakesäisellä on sata ja yksi keinoa saada vanhempansa hermoromahduksen partaalle. Taitavat teinit notkuvat ovenraossa ja vänkäävät vastaan asiasta kuin asiasta. Kun silmä välttää, livahtavat he omille teilleen ja jättävät jälkeensä järkyttävän kaaoksen. Kotiin tullaan, kun muistetaan, ei silloin, kun on yhdessä sovittu.


Onhan näitä. Konsteja. Muistelkaapa vain omaa teini-ikäänne.

* * *

Kuten nykyisin kaikkeen muuhunkin, on myös uhmaavien teini-ikäisten kanssa selviämiseen kirjoitettu opaskirja. Kapinakirja on Väestöliiton kustantama, ja viime tiistaisessa julkistamistilaisuudessa kirjan äänitorvena toimi sen kirjoittanut lastenpsykiatri Raisa Cacciatore.

Ajat muuttuvat, ja näköjään kasvattajien konstit niiden mukana. Kun uhma aiemmin tukahdutettiin tiukkaan kuriin, ehkä jopa nykylakia tulkiten lievään väkivaltaankin, käydään tänään teinin angstien kimppuun hymy huulilla. Kapina pitää osata nähdä myönteisenä asiana - osana lapsen luonnollista kasvua ja kehitystä.

Kun ovet paukkuvat ja keskisormi nousee aikuisen nenän edessä, harjoittelee nuori tunteidensa hallintaa, kasvattaa itsetuntoaan, omia rajojaan ja myös moraaliaan. Vaikeahan se on ikälopun vanhemman käsittää, ja helposti tuleekin nostettua ääntä samalle tasolle kapinoitsijan kanssa.

Ja mikä virhe tulee siinä samalla tehtyä.

Vanhemman tehtävä on kestää, tuli mitä tuli. Aikuisen käytös on teinille malli siitä, miten kriisitilanteissa tulee käyttäytyä. Jos siis lähtee lapsensa kanssa samalle huutotasolle, on tehnyt auttamattoman mokan. Niin ei vaikeita tilanteita käsitellä.

Cacciatoren näppärä neuvo on antaa lapselle periksi pienissä ja vähemmän tärkeissä jutuissa. Kun on kyseessä iso asia, saa kiukku ja huuto raikua - kuuroille korville. Vanhempien päätös on ja pysyy, eikä siihen ole nokan koputtamista.

Valtaosa nykyteinien vanhemmista on kasvatettu kurilla ja pelolla. He eivät ole paiskoneet ovia kuin korkeintaan mielikuvissaan eikä heidän suunsa ole syytänyt v-sanoja vasten vanhempien kasvoja. Niin hyvät kuin pahatkin tunteet on pistetty piiloon, eikä niitä ole käsitelty sen kummemmin etu- kuin jälkikäteenkään.

Arvelisin, että elämme murrosvaiheessa. Ei liene epäilystäkään, etteivätkö nykyteinit jo osaisi kohdata omien mahdollisten lastensa uhmaa kypsästi, kannustavasti ja kompromisseja hakien. He puhuvat vaikeista tunteista rauhallisesti, neuvottelevat, sopivat säännöistä.

Ja me isovanhemmat päivittelemme kiikkustuoleissamme, miten kummalliseksi lasten kasvatus on nykypäivänä mennyt.

* * *

Kapinakirja opastaa toimimaan teinin kanssa, mutta entäpä, jos perheen kapinoitsija onkin nelikymppinen tatuoitu, lävistelty ja vihreähiuksinen ikiteini? Äiti tai isä, jonka pillin mukaan elämän pitäisi pyöriä, ja ellei näin tapahdu, ovet paukkuvat ja kirosanat lentelevät.

Kahden, ehkä kolmenkin teinin perheessä ei varmastikaan ole helppoa. Arki on yhtä jyrinää, eikä yhteisten pelisääntöjen sopimisen edellyttämiä seesteisiä hetkiä löydy kuin ehkä aamuyöstä.

Kun vanhemmuus on kateissa, on kateissa myös lapsuus. Roolit heittävät häränpyllyä, ja sukupolvet seuraavat toistensa tekemisiä huuli pyöreänä.

Miten selvitä? Siihen sitä vasta opaskirjaa tarvittaisiinkin.

kolumni

marja.tyynismaa@ilkka.fi

Vanhemman tehtävä on kestää, tuli mitä tuli.