Tyhjän sylin päivä

Muistan sen vieläkin, äitienpäivän tuoman syvän tyhjyyden tunteen.

Muistan haikeuden siitä, ettei saisi ikinä järjestää oman lapsensa syntymäpäivä- tai rippijuhlia.

Epätoivon, joka heräsi kun ajatteli itseään yksinäisenä vanhuksena, ilman lapsia.

Kaipuun, jonka lasten kuvia esittävät joulukortit synnyttivät.

Katkeruuden, jonka otsikot sosiaalisista syistä tehtyjen aborttien suurista määristä herättivät. Miksi nuo sikiävät, mutta lapsia eniten toivovat eivät?

Suuttumuksen, jonka ihmisten ajattelemattomat kommentit ja kysymykset saivat aikaan: ”Koskas sitä jälkikasvua tulee, eikö olisi jo korkea aika”. ”Lopettakaa se stressaaminen, niin kyllä se siitä”. ”Me teemme seuraavan lapsen, kun tämä esikoinen on kaksi”.

Ja sen surun, jota ei osannut pukea sanoiksi. Surun, jota lapsia helposti saaneiden on mahdoton käsittää.

 

Päivää ennen äitienpäivää vietetään Lapsettomien lauantaina, nyt jo 22. kerran. Päivän tarkoitus on huomioida tahattomasti lapsettomat. Heitä on paljon: Lapsettomien yhdistyksen Simpukan mukaan joka viides pariskunta ei toiveista huolimatta saa lasta.

Neljä pitkää vuotta minäkin elin siinä uskossa, ettei minusta tule ikinä äitiä. Lapsettomuushoidot eivät tehonneet, eikä lääkäri antanut toivoa luomuraskaudesta.

Sunnuntaina vietän kuitenkin äitienpäivää äitinä viidettä kertaa, toista kertaa tuplaäitinä. Minulle on siunaantunut kaksi tervettä poikaa, joista olen äärettömän kiitollinen. Lapsettomuus ei kuitenkaan lähde minusta koskaan.

Tietoisuus siitä iskee mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Viimeksi näin kävi seminaarissa, kun luennoitsija kysyi, kenellä kuulijoista on lapsia. Viittasin hieman epäuskoisena – saanko minä tosiaan nostaa käteni?

Seuraava varttitunti luennosta meni täysin ohi minun jäädessäni miettimään elämän ihmeitä. Koetun lapsettomuuden mukanaan tuomaa nöyrää kiitollisuutta syntyneistä lapsista ei voi sanoin kuvata.

Loukkaannun vieläkin ihmisten ajattelemattomista kommenteista, vaikka ne eivät minua koskisikaan. Tapasin jokin aikaa sitten kaksi äitiä. Toinen totesi, kahden hankalan synnytyksen jälkeen, että hän mieluusti ulkoistaisi synnytykset toisille. Siihen toinen vastasi, että hän voi kyllä synnyttää, mutta joku muu voisi hoitaa seuraavat 18 vuotta.

Heitto lienee tarkoitettu vitsiksi, mutta minua se ei naurattanut. Kommentti repi auki vanhoja haavoja.

Lapsia pidetään aivan liian usein itsestäänselvyytenä, vaikka lähes jokaisen tuttavapiirissä on pariskunta, joka on kokenut lapsettomuutta.

Haluaisinkin haastaa kaikki äidit kysymään itseltään: Ymmärränhän, miten onnekas olen, kun saan viettää äitienpäivää? Muistanhan myös arkikiireiden keskellä olla kiitollinen lapsistani, myös silloin kun he käyttäytyvät huonosti? Osoitanhan sen myös sanoin ja teoin? Miltä tuntuisi, jos lapsiani ei olisikaan?

Samalla lähetän lämpimiä ajatuksia ja voimia niille pariskunnille, joiden osalta toive lapsesta ei ole toteutunut. En latele lohdutukseksi tarkoitettuja latteuksia siitä, kuinka elämä kuitenkin lopulta voittaa.

On totta, että ilman lapsiakin voi elää onnellista elämää, mutta jos jälkikasvua ei toiveista huolimatta kuulu, sitä on täysi oikeus surra. Ilman tunteiden vähättelyä.

ANNIKA KOSKELA

annika.koskela@i-mediat.fi

Kommentoi