Seinäjoen päämaja sai pätevän historian

Emeritus lääninkouluneuvos, fil.maist. Pekka Nieminen esitteli eilen tutkimuksensa Päämaja Seinäjoella 1918 (175 s.).

Vaikka Seinäjoen historiallinen merkitys oli suurimmillaan noina seitsemänä viikkona helmi-maaliskuussa 1918, se sivuutetaan paikallishistoriassa vähällä. Vapaussodan historiankirjoituskaan ei juuri kerro päämajapaikkakunnasta. Niemisen tutkimus täyttää ison aukon kuvatessaan sekä päämajan pikaista rakentumista ja arkista toimintaa että seinäjokelaisten ja päämajan moninaisia suhteita.

Tiedot on koottu monista arkistoista ja julkaisuista, pikku sirpaleista. Vaivannäkö on kannattanut. Kiireetön valmistelu näkyy huolellisena viimeistelynä ja tekstin virheettömyytenä.

Eloa antavat kuvat menneestä Seinäjoesta, sitaatit kirjeistä ja käskyistä sekä dokumentit, kuten laskut ja kuitit palveluista ja tavaroista tai luettelot hevosia myyneistä isännistä. Paljon on tuttuja sukunimiä.

Selvät kartat auttavat orientoimaan paikat nyky-Seinäjokeen.

Päämaja ja sitä suojaavat joukot, ”Seinäjoen linnaväki”, käsitti satoja miehiä. Tärkeimmät toiminnot sijoittuivat korkean teräsverkkoaidan eristämään junaan, kuuteen rautatievaunuun, joissa ylipäällikkö lähimpineen työskenteli ja asui. Suurin osa henkilöstöstä levittäytyi asemanseudun rakennuksiin, sekä julkisiin että yksityisiltä vuokrattuihin tiloihin.

Väkeä ja tavaroita virtasi joka ilmansuunnasta, lähihankintoja tehtiin niin paljon kuin mahdollista. Rahaa liikkui Seinäjoella enemmän kuin koskaan ennen.

Suomea johdettiin Seinäjoelta, vaikka Vaasa oli pääkaupunki. Mannerheim ei sallinut siviilien puuttuvan asioihinsa – sotaministerin nimittämisenkin hän kielsi. Itse hän edellytti senaatin mukisematta noudattavan ”toivomuksiaan”. Vastustuksen hän mursi karismallaan, joskus antamalla ”temperamenttinsa hulvahtaa yli äyräiden” tai tiukan paikan tullen erouhkauksella.

Osasi kenraali joustaakin. Tieto Saksan kanssa solmitusta sopimuksesta sai hänet raivoihinsa, mutta saksalainen yhteysupseeri kohtasi Seinäjoella miellyttävän ylipäällikön. Jalo Lahdensuon aloitetta neuvottelukunnasta yhdyselimeksi suojeluskuntien ja päämajan välille hän vastusti, mutta taivuttuaan otti junassaan ”suojeluskuntain komitean” vastaan niin, että miehet kokivat syvästi, että ”talonpoikaisarmeijalla oli johtaja, johon voitiin luottaa sokeasti”. Suojeluskuntalaisten jupinat loppuivat.

Niin puri kenraalin karisma jääkäreihinkin, jotka eivät ensin halunneet ”ryssänupseerin” komentoon ollenkaan.

Kirjan viimeinen luku ”Viisi vuotta myöhemmin” kertoo Mannerheimin vierailusta Pohjanmaalla, ensiksi Vaasassa, juhlimassa vapaussodan alkamisen 5-vuotismuistoa. Mannerheim poistui juhlasta kaupungintalolta yllättäen jo yhdeksältä ja suuntasi aseveljien yksityiseen juhlaan.

Siellä lienee meno ollut kieltolaista huolimatta raisua. Alkiolle kerrotun juorun mukaan Mannerheim oli ”Vaasan juhlilla sunnuntaina taas juonut niin että kaatui kadulle, Ernstin eteen klo 3 yöllä”.

Kuinka vain, seuraavana päivänä Seinäjoella kenraali edusti juhlallisissa tilaisuuksissa moitteettomasti.

Pekka Nieminen on syntynyt 1931. Taas iskettiin ikärasismia päin pläsiä.

Kari Hokkanen

Kirjoittaja on professori ja Ilkan entinen päätoimittaja.