Pohjalaisista ja taiteilijoista

Kun menin opiskelemaan taiteilijaksi, niin isäni itki sitä viikon. Kuulin siitä vasta kymmenen vuotta myöhemmin, äidiltäni.

Luulen, ettei tämä kerro vain minusta, vaan myös pohjalaisuudesta ja taiteilijuudesta.

Muistojeni mukaan etelä-pohjalaiset olivat ennen vanhaan yleensä vähäpuheisia, ihan oikeasti, eikä vain niissä murre- ja kotiseutupakinoissa ja vitseissä, missä stereotyyppisten ennakkoluulojen avulla nauretaan sille miten savolaiset sitä, turkulaiset tätä ja pohjalaiset puukko kourassa jotain muuta.

Opiskelemaan mennessäni olin siinä uskossa, että paikalliset erot olivat kaupungistumisen, joukkotiedotusvälineiden ja massaviihteen vuoksi jo kokonaan hävinneet.

Olin väärässä. Jossain opintojeni vaiheessa tympäännyin tulisesti proffiin ja opiskelutovereihin ja päätin hiljaa itsekseni, että näytän niille perkeleille: pidän kuukauden mykkäkoulua. En sano kellekään sanaakaan. Näkevät, etten mä niitä tartte, ovat mulle ilmaa vain. Pohjalaisella päättäväisyydellä myös pidin itselleni antamani lupauksen, mutta kuukausi tuli ja meni, eikä kukaan huomannut miekkariani. Olin kai muutenkin ollut aika vaitonainen.

Nykyään on tietysti toisin. Minusta tuli lörppö, eivätkä eteläpohjalaiset keskimäärin enää juuri eroa muista heimoista, vaikka sellaista harhaa onkin hauska elätellä. Isänikin puhuu nykyään sujuvasti mistä vain. Joskus jopa tunteista.

Taiteilijuuteen liittyvät ennakkoluulot ja pelot sen sijaan ovat ehkä jopa voimistuneet. Jos nuori haaveilee taiteellisesta ammatista, niin ei siihen yleensä kannusteta. Pelätään että kersa kuolee köyhänä, juoppona tai molempina.

Minä kannustan lapsiani: ruvetkaa toki taiteilemaan työksenne, jos se himottaa. Siinä saa täysillä keskittyä peruskysymyksiin: Miten pitäisi elää? Miksi pitäisi elää? Mitä on hyvä elämä? Siksipä monet taiteilijat nauttivatkin työstään niin paljon, että tekevät sitä vaikkei siitä maksettaisi mitään.

Nyt joku tietty sanoo, että kivaa jos taiteilijalla on kivaa, mutta mitä iloa taiteilijasta on muille? Jos se tossa köyhäkaulana kituuttaa ja runojaan hyväilee tienaamatta paljon mitään, niin eikö se todista, ettei sen runot kiinnosta muita, ei ainakaan niin paljon että riittävän moni olisi valmis niistä maksamaan?

Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, taiteilijoiden köyhyyden pääsyy on juuri se, etteivät he tee työtään rahan vuoksi. Kun taiteilijat tuppaavat tekemään työnsä joka tapauksessa ja jakamaan tulokset vaikka ilmaiseksi muille silkasta taiteen ja vuorovaikutuksen ilosta, niin eihän ympäröivälle yhteiskunnalle jää mitään pakottavaa syytä maksaa taiteesta. Markkinamekanismi, ns. kysynnän ja tarjonnan laki, ei taiteessa toimi. Hyvä niin.

Toiseksi, kun taide leviää suurelta osin ilmaisjakeluna tai nimellisellä hinnalla, niin taiteilija voi pysyä köyhänä vaikka saavuttaisi suurenkin yleisön ja fanipostia satelisi. Taiteilijan köyhyys ei todista hänen työtään turhaksi.

Sama pätee myös toisin päin: on paljon työtä ja tuotantoa, joka on kaupallisesti kannattavaa, mutta silti yhteisen hyvän vastaista. Siksi jokaisen pitäisi välillä kysyä sekä itseltään että muilta: Teetkö työtä, jolla on (joku muu) tarkoitus (kuin rahan vonkaaminen muilta ihmisiltä)?

Teemu Mäki

Kirjoittaja on taiteilija (KuT), kirjailija ja teatteriohjaaja.

Kommentoi