Mikä piru ylläpitää häjyilyperinnettä?

Puukkojunkkareista kertova Härmä-elokuva on realistinen ja ihannoimaton kuvaus 1800-luvun Etelä-Pohjanmaasta. Näin sanovat ne, jotka ovat tuon ajan raakoja väkivaltailmiöitä tutkineet. Tämän päivän yleisö taas voi sanoa, että elokuva on syvästi väkivallan vastainen.

Myös Santeri Alkion jo vuonna 1984 julkaisema Puukkojunkkarit-romaani on vääristelemätön kuvaus häjyjen raakuudesta ja väkivallasta. Häjyt meuhkasivat kutsumattomina vieraina häissä, ajelivat humalapäissään toisten hevosilla, harrastelivat uhkapeliä ja varastelivat. Tapot ja murhat olivat yleisiä.

Puukkojunkkareiden villein aika oli 1820-1880-luvuilla. Pahimmissa pitäjissä tehtiin 20 henkirikosta 100 000:aa asukasta kohti, mikä määrä on kymmenkertainen Suomen tämän hetken henkirikoslukuihin verrattuna.

Raakuudesta ja kurittomuudesta syntyi kuitenkin puukkojunkkareita romantisoiva ja ihannoiva kuva. Lauluntekijät ylistivät murhamiehiä, koska muutakaan ei uskallettu. Maakunnan vahva musiikkiperinne ilmeisesti auttoi luomaan laajalle levinneen ja hyväksytyn väkivaltamusiikin perinteen, jossa "säriettihin ensin portahat" ja oltiin muutenkin kovia poikia. Kuoro ei ollu mistään kotoosi, jonsei osattu roikastaa puukkoolaulujen kans.

Kun muu Suomikin tämän tuntui hyväksyvän, jäi häjyily olennaiseksi osaksi eteläpohjalaista identiteettiä. Paljon enemmän on eteläpohjalaisessa kulttuuriarjessa ihailtu puukkojunkkareita kuin kurittomuuden ja väkivallan taltuttajia, nuorisoseuraliikettä, körttiläisyyttä ja raittiusliikettä.

Elokuvassa on paljon puhuva kohtaus, jossa kylän miehet vain pelokkaina katsovat, kun viinahuuruiset junkkarit tekevät pahojaan ja Kantolan nuori tytär parahtaa: onko Härmän miehistä tullu vellihousuja? Jos näistä värkeistä piti eteläpohjalaista sankarimyyttiä rakentaa, on selvää, ettei sitä ainakaan vellihousuista haluttu tehdä.

Häjyilyn syistä ovat kirjoittaneet useatkin historioitsijat. Pätevin ja uskottavin tutkimus löytyy edelleenkin Heikki Ylikankaan kirjoista. Hän selittää ilmiötä turhautumisella, joka syntyi siitä, ettei nuorilla miehillä ollut aina mahdollisuutta oman tilan perimiseen ja varallisuuden luomiseen. Sosiaalinen alemmuuden tunne synnytti joukkoliikehdintää henkeen: Mitä tehtääs notta mainittaas?

Ylikankaan sankarimyyttejä romuttavaa selitystä on yritetty kampittaa uusilla teorioilla. Raimo Kallio selittää häjyilyä vastareaktiona sosiaaliselle kontrollille. Selitys romantisoi väkivaltakäyttäytymisen protestiluontoiseksi kapinaksi valtakoneiston painostusta ja kyläkuria vastaan. Kallion teorian heikkous on siinä, että se selittää eteläpohjalaista ilmiötä kontrollilla, joka vallitsi koko maassa.

Jo 1950-luvulla muun muassa Artturi Leinonen pahoitteli puukkojunkkarien ihannointia ja totesi, että näiden toiminta on kielteinen asia Etelä-Pohjanmaalle. Ei mennyt Leinosen puhe perille. Häjyilyyn nojautuva uho on vain erilaisissa muodoissaan jatkunut. Ja mikä erikoisinta, muu Suomi on hyväksyen pitkään katsellut tätä pohjalaisuhoa. Miksi? Sen selvittäminen olisi jo toisen jutun väärtti.

Eikö nyt kuitenkin olisi jo aika sanoa, että puukkojunkkarit olivat reppanoita? Häjyilyjen puheenjohtaja Matti Kuoppalakin sanoi kesällä, ettei tuosta ajanjaksosta kannattaisi olla ylpeä.

Markus Aaltonen

Kirjoittaja on tietokirjailija ja valtiopäiväneuvos Seinäjoelta.