Israel vs. Palestiina

“Jumala lupas tämän maan juutalaisille. Sitä lupausta ei ihminen voi murtaa. Arabit ei kuulu tänne.”

Näin sanoi vieressäni istunut kristitty vanhus lentokoneessa, Tel Avivin kentällä.

Näkemys on suosittu. Perustelut vaihtelevat. Jotkut vetoavat jumalaan. Jotkut ajattelevat juutalaisia Palestiinan alkuperäisasukkaina, joilla on oikeus saada maansa takaisin. Jotkut pitävät Israelin puolta, koska se on heidän mukaansa Lähi-idän kehittynein ja demokraattisin valtio. Joillekin Israel edustaa lakia ja järjestystä ja arabit terrorismia ja kiihkoislamia.

Minusta arabit kuuluvat Israeliin ja Palestiinaan siinä kuin juutalaisetkin.

Usein luullaan, että juutalaiset ja arabit ovat aina vihanneet toisiaan ja kamppailleet siitä, kelle Palestiina kuuluu. Usein luullaan myös, että konfliktin syy on hirveän monimutkainen. Se ei ole totta.

Sionismi on 1800-luvun lopulla syntynyt aate, jonka mukaan juutalaisvainot eivät koskaan lopu, elleivät juutalaiset saa omaa maata. Siksi juutalaisten on joukolla muutettava raamatulliseen alkukotiinsa, Siioniin ja perustettava sinne oma valtio.

Ennen sionistista muuttoliikettä, vuonna 1880, Palestiinan asukkaista juutalaisia oli vain viisi prosenttia.

Muuttoliike johti konfliktiin kuitenkin vasta 1947, kun YK ehdotti kahden valtion perustamista Palestiinaan: yksi juutalaisille, toinen arabeille. Arabit eivät hyväksyneet ehdotusta, koska se olisi antanut yli puolet maasta juutalaisille, vaikka kaksi kolmasosaa maan asukkaista oli arabeja.

Syttyi sota, jonka juutalaiset voittivat. He perustivat Israelin ja vetivät sen rajat niin laveasti, että juutalaisvaltiosta tuli paljon YK:n ehdottamaa isompi. Kolmasosa alueen väestöstä – joka toinen alueen arabeista – ajettiin maasta.

Vuoden 1947–1948 haavat olisivat ehkä voineet parantua, sillä osa kiistellystä alueesta jäi vielä arabeille ja Jerusalem jaettiin tasan.

Vuonna 1967 Israel kuitenkin hyökkäsi naapurimaittensa kimppuun ja valloitti niiltä Gazan, Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja Golanin. Näistä se liitti itseensä Golanin, muut valloittamansa alueet se vain miehitti ja alisti hallintaansa.

Tämä jätti miehitettyjen alueiden palestiinalaiset välitilaan, jossa heillä ei ole minkään maan oikeuksia eikä suojaa. Tätä on jatkunut nyt 47 vuotta. Ei-kenenkään maalla eläviä palestiinalaisia on yhtä paljon kuin suomalaisia. Lisäksi on vielä ne evakkoon lähteneet ja heidän jälkeläisensä, jotka elävät pakolaisina ulkomailla. Heitä on 6 miljoonaa.

Kyse ei ole uskonnosta, vaan apartheidista ja sen vastustamisesta. Ja siitä, että kiihkosionisteilla on Israelissa liikaa valtaa. He uskovat palestiinalaisten jossain vaiheessa väsyvän ja muuttavan joukolla pois miehitetyiltä alueilta, jotka voidaan sitten liittää suur-Israeliin. Juutalaissiirtokuntien rakentaminen miehitetyille alueille tähtää tähän, mutta eivät palestiinalaiset ole mihinkään kotiseudultaan lähdössä.

Pitäisi perustaa Palestiina-Israel, johon kuuluisivat nyky-Israelin lisäksi Israelin miehittämät ja piirittämät alueet, ja joka olisi maallinen ja tasa-arvoinen.

Se tuskin toteutuu, koska Israelin perusidea on olla juutalaisten oma valtio.

Toinen ratkaisu on perustaa vihdoin se YK:n vuonna 1947 ehdottama toinen valtio, arabien Palestiina.

Teemu Mäki

Kirjoittaja on taiteilija (KuT), kirjailija ja teatteriohjaaja.

Jälkikirjoitus, 22.4.2015:

Tämä kolumnini on herättänyt paljon keskustelua. Hyvä niin. Taustaksi haluan kertoa näin jälkikäteen, että kolumni syntyi teatteriesityksen sivutuotteena. Kirjoitin nimittäin Noora Dadun monologiesitystä, Minun Palestiinani, varten tietoiskun “Israelin ja Palestiinan historia 1890–2015”, jonka tarkastutin useilla tutkijoilla ja lisäksi eräillä arabiystävilläni ja myös juutalaisilla ystävilläni. Kolumni on siis tuon tietoiskun suuresti lyhennetty sivutuote. Jätin siitä pois valtaosan tilastotiedoista ja muista numeroista sekä kaikki lähdeviitteet. Aihe on hyvin kiistelty, mutta ei siitä kovin vaikea ole löytää tasapuolista ja asiallista tietoa. Asiasta kiinnostuneille suosittelen Hannu Reimen kirjaa Israel/Palestiina: kahden kansan luvattu maa (LIKE 2003), joka on mielestäni selvästi paras suomenkielinen teos aiheesta. Kirjaa käytetään paljon yliopisto-opetuksessa, mutta se on silti hyvin helppolukuinen.

Kommentoi