Hilli-Kalle, Känän paras kaveri

Timo J. Tuikan Kaarlo Hillilän elämäkerta (Kekkosen takapiru, 591 s., Otava 2011) sanoo alaotsikossaan kertovansa "uskomattoman elämän". Tosi on. Hillilän elämäntarinaa voi todellakin sanoa uskomattomaksi.

Uskottava kuitenkin on. Tuikka kirjoittaa epätavallisen ronskilla tyylillä, mutta kyllä hän tarkka tutkija on. Lähdeapparatuuri on vakuuttava.

Hyvin keskeinen osa siitä on päiväkirjoja, tärkeimpinä Hillilän omat, mutta myös muiden, ystävien ja vähän vihollistenkin.

Päiväkirja onsuurenmoinen, mutta taiten käytettävä lähde. Ellei Hillilä kavereineen, yhtenä Kekkonen, olisi pitänyt päiväkirjaa, ei tällainen inhimillinen historiankirjoitus olisi mahdollista.

Kekkosen päiväkirjoista Tuikka tokaisee, kuinka ne "paljastavat myös Suomen suurimman valtiomiehen pienuuden" sisältäessään "kostonhimoista juoruilua ja merkintöjä Urho Kekkosen väärinkohtelusta".

Niin voi sanoa. Ja kenenpä rehelliset päiväkirjat olisivat tällaisesta vapaat?

Tohdin tämän sanoa, koska työstän parhaillaan julkaisukuntoon Santeri Alkion päiväkirjoja.

Hillilä(1902-65) oli hivenen liian nuori vapaussotaan, mutta heimosotiin ensin Viroon ja Aunukseen hän ehti. Viron-retkellä, Latvian puolelle tehdyssä hyökkäyksessä kaatui pikkuveli viereltä. Se lisäsi Kallen bolsevikki- ja ryssävihan syvyyttä.

Opiskeluvuodet tutustuttivat Oulun pojan kajaanilaiseen Känäksi kutsuttuun Urho Kekkoseen, aitosuomalaiseen vapaussoturiin. Kieltolaista piittaamattomat istujaiset Ostrobotnialla ja työtoveruus EK:ssa kommunisteja jahtaamassa yhdistivät. Syntyi elämänikäinen syvä ystävyys.

Kalle ja Känä olivat samanhenkisen, maalaisliittoon hakeutuneen kansallismielisen, hieman herravihaisen toveripiirin ydin, joka täydentyi Kustaa Vilkunalla, Aaro Pakaslahdella ja Paavo Säipällä.

Se oli luja ja vaikutusvaltainen Hyvä Veli -verkosto, jossa autettiin toista ja ajettiin isänmaan asiaa ajan kulloinkin vaatimalla tavalla. Fasismia vihattiin yhtä synkästi kuin kommunismiakin.

Kallen ja Urhon uratedistyivät tasatahtia, toistaan tukien. Törmäyksetkin annettiin anteeksi "Kekkostakin astetta häikäilemättömämmälle luonnonlapselle".

Kekkosesta tuli kansanedustaja 1936, Hillilästä ei, mutta Kallion valitsijamies 1937 sentään. Kekkosesta tuli sisäministeri 1937, Hillilästä maaherra 1938. Urhon urakehitys keskeytyi talvisodan taipumattomuuteen, Kallen nousi ohi. 1944 oli hänen vuoronsa astua hallitukseen, nimenomaan Mannerheimin luotettuna. Kekkonen pääsi vasta seuraavana vuonna.

Kolmen hallituksen ministeriputki katkesi lähinnä "dieetin" vuoksi. Kelan johtokunta takasi leivän ja poikkeuksellisen kyvykästä hallintomiestä käytettiin monissa kovissa tehtävissä, varsinkin Pohjois-Suomen rakentajana. Ja Kekkosen presidenttikampanjoissa Kalle oli taitava takapiru.

Sotavuodetolivat huimaa aikaa Hillilälle. Hänen lääninsä oli isolta osalta sodan jaloissa jo talvisodassa. Kesällä 1941 sinne marssi parisataatuhatta saksalaissotilasta, jotka poistuivat hirmuista tuhoa tehden vasta syksyllä 1944.

Maaherra huolehti siitä, että vieraat eivät Lapissa käyttäytyneet kuin miehitetyissä maissa. Hillilä sai virallisestikin hyvin laajat valtaoikeudet ja ylitti välillä niitäkin; tittelikin saksannettiin Landespräsidentiksi. Kun maaherran auto ja saksalainen sotilaskuljetus kohtasivat kapealla tiellä, jälkimmäinen väisti.

Liki kaikkien suomalaisten lailla Hilliläkin uskoi Saksan voittoon ja kannatti Suur-Suomea, mikä pohjoisessa olisi tarkoittanut sekä Ruijan että Kuolan liittämistä Suomeen. Mutta 1943 hän veti johtopäätökset ja tunnusti Suomen tulevaisuuden riippuvan kyvystä elää voimakkaan Neuvostoliiton naapurina.

Hillilässä yhtyiälykkyys ja toimintatarmo sosiaalisuuteen. Hänestä tuli joka suunnan luottomies: paitsi Kekkosen myös Rydin, Mannerheimin ja saksalaisten; sodan jälkeen häntä ehtivät arvostaa myös britit ja neukut, joita Hillilä takanapäin sanoi ryssiksi. Veljeily vieraiden kanssa ei koskaan saanut Hillilää tai Kekkosta unohtamaan, mitä he ja ne oikeasti olivat.

Veljeilyä vauhditti viina. Maljat maistuivat jo nuorelle Kallelle, eikä saksalaiskenraalien kanssa ryypätessä kohtuutta juuri arvostettu. Rauhan palattua tahti kiihtyi, ja munaukset seurasivat toistaan.

Esiintyminen ympäripäissään presidentti Mannerheimin esittelyssä romutti toiveet pääministeriydestä. Juopottelu johti potkuihin Kelan johtokunnasta ja varmaan lyhensi elonpäiviäkin. Ilman parhaan ystävän apua Kalle olisi ehtinyt sortua köyhyyteenkin.

Tuikka (s. 1975),Lapin poika itsekin, ottaa Kallen ja kaverien värikkäistä edesottamuksista kaiken irti, suorastaan hurjilla sananvalinnoilla. Aika vintiö, mutta kiistatta tutkijana nuoren polven kärkikaartia. "Takapiru" on vahva ehdokas Vuoden historiateokseksi, ennustan.

Niin roimalla "kukaan ei oo mitään" -asenteella kuin Tuikka historiamme suuria miehiä kuvaakin, hän ymmärtää myös heitä kunnioittaa. Ylitse muiden Suomen suurmiehiä ovat Mannerheim ja Kekkonen, joita kumpaakin Kaarlo Hillilä rehdisti auttoi.

Kuten suurmiehiä yleensä, myös vanhenevaa Kekkosta vaivasi yksinäisyys, tasavertaisten kaverien puute. Hillilän varhainen kuolema oli hänelle ankara menetys. Kalle oli hänen paras kaverinsa, jolle hän kaikkivaltiaana presidenttinäkin pysyi Känänä.

Macchiavellilaisia he olivat, mutta parkkiintuneen nahan alla sykki uskollinen sydän, aina lämmin isänmaalle ja ystäville.

Joka lukee tämän kirjan ääneen nauramatta, on tosikko ja lopussa silmän kostumatta, kyynikko.

* * *

Ääneen nauramiselta tuskin välttyy seinäjokelaisen lääkärin Jarkko Mäkelän pakinakirjaan tarttunut. Tosikoille en suosittele, mutta sanataituruuden ja sananmuunnosten ystäville sitäkin hartaammin.

Huumorinkin lahja kulkee näköjään perintönä. Ei ole omena kauas pudonnut isä-Jaskan, lakeuden legendaarisen naurattajan puusta.

Antti Tuuriei petä tälläkään kertaa. Ikitie (431 s.) kirvoittaa monet naurut, niin karmea kuin tarina onkin.

Olipa totisesti kunniaksi edeltäjilleni Alkiolle ja Artturille, että sanoivat ja kirjoittivat sekä bolsevikeista että muiluttaja-iikolleista totuuden. Tuuri kuvaa lyömättömällä tavalla kahden ääri-ideologian todellisuuden. Lukekaa.

KARI HOKKANEN