Hedelmätöntä lapsiperhepuhetta

Helsingin Sanomien mielipide-osastolla on käyty jo useamman päivän ajan aina niin hedelmällistä keskustelua lapsiperheiden ja lapsettomien välisestä "syvästä ristiriidasta". Tiedättehän tämän kesto-ongelman: lapsettomat maksavat lapsiperheiden sosiaali- ja terveyspalvelut (ja kaiken muunkin), ja jälkimmäiset vievät vielä parhaat kesälomaviikotkin!

Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat vastikään järjestäytyneet yhdistykseksi. Tuore puheenjohtaja Mira Tiirikainen leväytti pankin mielipidekirjoituksellaan (HS19/5), jossa hän (toivottavasti tarkoituksella) veti mutkia kohtalaisen suoriksi:

"Vapaaehtoisesti lapsettomat kuluttavat rahaa itseensä ja laadukkaisiin asioihin ja esineisiin, ja näin ollen kannattavat muutakin toimintaa kuin päivittäistavarakauppoja."

"Lapsettomat antavat pääsääntöisesti paremman panoksen työhön."

"Väistämättä tulee mieleen, miten paljon lapseton kustantaa veroeuroillaan myös lapsiperheiden elämää."

Kokoomuksenpuoluesihteeri Taru Tujunen näkee yhteiskunnassa vahvan tilauksen arvokeskustelulle (Ilkka 23.5.). Siitä, jos mistä, on kyse myös Tiirikaisen herättämässä sananvaihdossa.

Ajatus siitä, ettei maailmassa tarvitse kantaa huolta kuin itsestään ja omasta elintasostaan, on nostamassa päätään. Perinteinen hyvinvointiyhteiskunta elää vahvaa murrosta.

Pienen Suomen suuri vahvuus on ollut se, ettei heikoimpia ole jätetty yksin. Verotuotoilla on tasattu tuloeroja ja taattu samalla yhteiskuntarauha. Suomessa ei köyhin ja syrjäytynein kansanosa ole ainakaan tåhän mennessä noussut kaduille vaatimaan itselleen kelvollisia elinolosuhteita.

Julkinen terveydenhuolto on taannut hoidon kaikille, vaikka potilaan vähät varat eivät olisi siihen riittäneet. Kalliit erikoissairaanhoidot on saanut varsin pienillä omavastuilla aina, kun niitä on tarvinnut.

Maksuton koulutus on tarjonnut jokaiselle nuorelle mahdollisuuden opiskeluun vaikka tohtoriksi saakka. Ei siinä ole kysytty vanhempien maksukykyä. Ainakin lähtökohtaisesti kaikki yhteiskunnan älyvarat on pystytty ottamaan ja jalostamaan parhaaseen mahdolliseen käyttöön.

Yhä useammin törmää mielipiteisiin, joissa halutaan vähentää ja jopa lopettaa vähempiosaisten ja heikompien hyysääminen. Siis murentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lapsiperheetovat nousseet hyvinvointikeskustelun ytimeen. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tuore johtaja Juhana Vartianen hämmensi jokin aika sitten keskustelua paheksuttuaan mahdollisuutta kolmen vuoden hoitovapaaseen. Tiirikainen jatkaa, tosin puhtaasti yksittäisen ja kohtalaisen marginaalisen ihmisryhmän äänitorvena.

Vastakkainasettelu tuntuu olevan väistämätöntä, mutta niin turhaa. Kahden rintamalinjan väliin jäävät heikkenevä huoltosuhde, työikäisten hupeneva määrä ja räjähtävät eläkemenot. Sitä kesälomaviikkonsa väärää paikkaa harmitteleva tuskin tulee ajatelleeksi.

Jos jokainen meistä pystyisi viimeisinä elinvuosinaan ynnäämään yhteiskunnalta saamansa tuen määrän, ei suuria eroja lapsettomien ja lapsellisten välille syntyisi. Kun yksi on ollut hoitovapaalla, on toinen hankkinut samanaikaisesti kaksi, tai jopa kolme akateemista loppututkintoa. Yhteiskunnan tuella.

Mitä siitä toinen toistaan syyttelemään.

MARJA TYYNISMAA

Kirjoittaja on politiikan toimittaja.