Ennen kuin on myöhäistä

Tänään perheaiheista kolumnia ei mitenkään voi kirjoittaa muusta kuin äideistä ja lapsista. Koska äiti surmasi kaksi lastaan Kuopiossa. Koska Oulun vauvasurmaajaa syytetään viidestä murhasta. Koska nyt puhuu Rautavaaran bussikuski: äiti pyysi isää hoitamaan lapsia.

Minä olen monasti pidellyt sylissä pieniä lapsiani ja pohtinut, miten avuttomia he ovatkaan. Jos en hoitaisi heitä, he kuolisivat pian. Sen ymmärtäminen lietsoo minussa vahvan halun suojella heitä; se ei johdu hyvyydestä tai ihmisyydestä vaan aivojen kemiasta.

Joskus aivokemia häiriintyy. Häiriö voi saada alkunsa sikiöaikana, syntymässä tai vaikka sadistisen kasvatuksen yhteydessä. Se voi myös puhjeta äkillisesti esimerkiksi raskausaikana. Monet mielenterveysongelmat ovat nimenomaan aivokemian häiriöitä, joita lääkitään kemiallisesti.

Eli työnnetään resepti käteen, siitä apteekin kautta kotiin, aika sairaanhoitajalle tulee kotiin postissa. Tsemppiä, koitapa jaksaa.

Kotona vauva itkee. Ei kiusallaan, ei pahuuttaan, vaan siksi, että vauva kaipaa äitiä. Se tarvitsee ruokaa ja turvaa, lämpöä ja hellyyttä. Itku tekee väsyneen äidin riittämättömyyden kouriintuntuvaksi. Äiti käsittää hyvin, että lapsi tarvitsee häntä – ja vain häntä, siltä se tuntuu. Itku on sietämätöntä, koska se on minun elämäni tärkein tehtävä, eikä minusta ole siihen.

Minun lapsuudessani, 1980-luvulla, äideillä oli lyhyt tukka koska se oli käytännöllinen. Koti oli sotkuinen, koska siellä eli lapsia. Äidit istuivat hiekkalaatikolla ”viis vuotta verkkareissa”, niin kuin minun äitini sanoi.

Nykypäivän äidit ovat toisenlaisia. He käyvät kampaajalla ja kahvilla kaverien kanssa, sisustavat valkoisella ja käyttävät hyväntuoksuista huuhteluainetta. Jos he pukeutuvat verkkareihin, ne ovat merkkitavaraa tai vähintäänkin putipuhtaat.

Nykypäivän äidit eivät todellakaan ole äitejä, vaan he ovat naisia isolla N:llä, jotka hallitsevat elämän jokaisen osa-alueen: työ, perhe, ystävät, ulkonäkö, kaunis koti.

Vaan sitten se vauva huutaa. Ei kiusallaan, ei pahuuttaan, vaan siksi että sen pitäisi olla äidin tärkein tehtävä.

Perhesurmat ovat hirvittävä, mittaamattoman kova hinta siitä, että vanhempien uupumuksesta on vihdoin alettu puhua. Monet julkkisäidit ovat kertoneet vauva-ajan väsymyksestä ja tunnustaneet, ettei arki ole sitä mitä näkyy lehtien kansissa ja lifestyle-blogeissa.

Totuus on leivänmuruja, tiskivuori, hillojugurtista tahmeat posket, päivän neljäs lastenohjelma. Joku sisustusbloggari mainitsi, että heti siivoojan käytyä hän ottaa asunnostaan reilusti kuvia julkaistavaksi myöhemmin. Miksi?

Ehkä 2010-luvun äiti ei parahdakaan itkemään väsymystään vauvan heräilyyn, vaan kaikkeen muuhun. Ehkä hän itkee sitä, ettei jaksa olla sitä kaikkea, nainen isolla N:llä, vaikkei sitä ymmärrä itsekään.

Ehkä me voimme kaikki auttaa. Pukemalla verkkarit, sutaisemalla likaisen ponnarin, kuvaamalla Facebookiin tiskivuoren täydellisen piparkakkutalon sijaan. Ehkä on meidän kaikkien aika muistuttaa yhdessä, että äiti riittää juuri sellaisena kuin on.

Henna Helmi Heinonen

Kirjoittaja on seinäjokelainen kirjailija ja psykologi.

Kommentoi