Amilo on uhmannut vartalollaan syksyä, talvea ja nyt sateista ja kylmää kesää. Se on jotenkin suomalaisen kaunis, kalpea ja vaatimaton, niin tavallinen. Ruskehtava pellavapää on hiukan nuokuksissa.

Hellästi otan hänet huomaani ja vien lämpimään. Hurmiossa puristamme toisiltamme ne viimeisetkin hikipisarat. Sitten päästän sen raukeana makoilemaan. Minä lähden, se jää. Jää talveksi, lähtee keväällä. Ensi kesänä voimme kauppareissulla tavata. Otan sen jälleen mukaani, avaan paketin kauniisti, nuuskin hurmaavaa tuoksua, silitän pölyt pois pinnalta ja laitan paahtimeen! Täytyy myöntää. Olen tuntenut itseni viime viikolla sankariksi. Olen tappuroinut viljoista sitä harvinaisinta, kaikista sydäntä sykähdyttävintä: ruista!

On ollut hienoa huomata kuinka koko kylä on elänyt rukiini mukana. Viime vuoden syksyllä kun siemenet viskalla peltoon heitettiin, torpissa vallitsi epäilys: "Tokkopa tuo satoa antaa. Tuolla lailla heitetyt jyvät."

Minä ajattelin, ettei siemen tiedä, onko se menny maahan putkea pitkin vai heittämällä. Naapurilta sain sikojen lietettä. Jotkut maanviljelijät eivät ole kareita paskastaan. Meikälääsen ruis sai kiitoskaupalla ravinteensa. Osa rakastaa kokkareitaan. Ostavat ennemmin ylihintaan maata, ettei tartte sonnastaan luopua. Olen sitä aina ihmetellyt. Ruskea, haiseva jäte, jota suolesta tursuaa, se se nostaa peltojen hintoja. Älytööntä.

Viime viikolla tuon leipämeren, viljavainion korjasin talteen. Satoa tuli normaalisti, kuivaajassa mälliä haudottiin toistakymmentä tuntia.

Öljytankissa kävi pyörre. Ei se mitään. Nyt minulla on laari täynnä hyväsitkoosta ruista, aitoa suomalaista mahantäyttäjää. Olin hetken aikaa onnellinen, kunnes rupesin laskemaan, mitä minä ja muut tästä ruisleipäiloittelusta saamme. Nopeasti laskin, että tappiolle tämä suuri sankaruuteni karahti, vaikka ravinteet olivatkin ilmaisia.

Menin ruokakauppaan, löysin sieltä jälkiuunileipäpaloja. Leipäpaketti maksoi euron ja neljäkymmentä senttiä. Siinä oli 240 grammaa leipää, josta ruista oli 82 prosenttia. Lisäksi oli vettä, hiivaa ja suolaa. Tyhmyyksissäni laskin, mitä minä tuosta paketista rahallisesti hyödyn. Tuli hyväksikäytetty olo. Saan leipäpaketista itselleni vajaan viisi senttiä. Voi hyvänen aika!

Kun myyn tuon kymmenen tuhatta kiloa ruista keskusliikkeelle, saan siitä käteen 2400 euroa. Siihen kun lisätään vesi, hiiva ja suola, rukiin hinta samaisessa keskusliikkeessä pompsahtaa seitsemäänkymmeneen tuhanteen euroon. Menin ja poltin ruissankarinviittani navetanpesässä ja laitin propellilakin ja pellen nenän päähäni.

Tänään sitten kaikki taas muuttui. Postiini kolahti kirje maaseutuvirastosta. Kirjeessä luki, että saan vaivanpalkkana ruuan tuottamisesta 700 euroa hehtaarilta. Sitä en havaannu katsoa, oliko summa verotoonta - varmasti oli? Niin ainakin palkansaajille sanon.

Neulon täällä uutta viittaa, ens syksynä kylvän ruista taas. Tappiolla tuotetaan, ilmaiseksi annetaan ja palkka tuloo kirjekuores. Niin toimii maatalous tänä päivänä.

Simo Ralli

Kirjoittaja on Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi ja teuvalainen maanviljelijä.