Jarmo Lintala kirjoittaa kolumnissaan sunnuntain 23.10. Ilkassa erityisopetuksen vakavasta käymistilasta.

Tukirakenteiden uudenlainen tarkastelu lienee välttämätöntä, jotta kaikki tukea tarvitsevat saisivat apua koulussa ilmeneviin pulmiin eivätkä vain kokoaikaisesti erityisluokalle siirretyt erityisoppilaat. Joustavampi pienryhmämalli palvelee useita oppilaita koulussa, ja jokainen saa tarvitsemansa tuen vain niissä oppiaineissa, missä se on oppilaan edun kannalta välttämätöntä.

Muilta osin tuki voidaan suunnitella yksilökohtaisesti tavalliseen luokkaan hyödyntäen mm. eriyttämistä oppimateriaaleissa, lapsen vahvuuksia sekä kodin ja koulun välistä yhteistyötä sekä avustajapalveluita. Yleinen ajattelumalli nyt uuden kolmiportaisen tuen aikana lähtee yhä kuitenkin siitä, että etenkin erityinen tuki annetaan pääsääntöisesti erillisissä erityisluokissa.

Erityisluokka ei yksinään ole edes mikään tukitoimi vaan se on perustunut Lintalan mainitsemaan suojelu- ja parantamisoppiin nostaen yhden ainoan aikuisen lapsen paimeneksi yhteiskuntaan kasvamisen kivikkoisella tiellä. Lapsi uupuu, sillä lapselle on raskasta käydä koulua vain kuntoutustarkoituksessa. Oppiminen voi epäonnistua erityisluokassakin. Suurin osa erityisluokan oppilaista on kulkenut koko koulupolkunsa erityisluokassa ja kaikki integraatio-kokeilut tavalliseen luokkaan myöhemmin ovat voineet tuntua kaikista osapuolista työläiltä.

Erityisoppilaiden vahvasta kykyluokittelusta johtuen monet erityisoppilaat eivät ole edes päässeet kokeilemaan integraatiota. Oppilaiden luokittelu on ollut niin räikeää ja arkipäiväistä, että sitä ei ole edes tunnistettu syrjinnäksi.

Jokaisella lapsella pitäisi olla lähtökohtaisesti oikeus käydä omaa lähikouluaan, hänelle luontaisesti määräytyvää luokkaa, minne suunnitellaan tarvittavat tukitoimet. Mikään diagnoosi, vamma tai psykologin tutkimus ei pelkästään voi ohjata lasta siirtymään erityisluokalle. Tukitoimien suunnittelu vaatii koulujen johtohenkilöiltä hyvää työnjohtoa ja ennen kaikkea rakentavan ja yhteisöllisen työilmapiirin luomista työyhteisöön.

Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professori Timo Saloviidan haastattelu Suomen Kuvalehdessä kuvaa hyvin sitä realismia ja niitä aseita, joilla lapsia on siirrelty pois luontaisista oppiympäristöistään. Lintala kommentoi haastattelua väittämällä, että opettajia vakavasti aliarvioidaan.

Rohkenen kuitenkin väittää, että arkipäivän palavereissa opettajien vastuiden rajat hämärtyvät helposti ja lapsia ollaan valmiita siirtämään pois luokista ennen kuin mitään tukitoimia on edes suunniteltu lapsen opiskelun tueksi. Lapsen oikeudeksi ja parhaaksi määritellään automaattisesti erityisluokka ja samalla lapsi menettää tärkeän normaaliuden mallin ja kaiken ympärillään olevan tutun ja turvallisen sekä pahimmassa tapauksessa myös oikeuden ikätason mukaiseen opetussuunnitelmaan.

Toivottavasti tulevaisuus tuo mukaan enemmän joustavia malleja toteuttaa tehostettua ja myös erityistä tukea, tähän velvoittaa jo perusopetuslain uudistus. Erityisluokkasiirrolla voi olla dramaattisia vaikutuksia lapsen itsetuntoon, itsenäistymiseen ja selviytymiseen yhteiskunnassa peruskoulun jälkeen.

Ainakin Seinäjoella on suunta oikeanlainen ja monet koulut sekä opettajat tekevätkin jo luovia ratkaisuja lapsen parhaaksi, Marttilan koulu tästä hienona esimerkkinä. Olisi kuitenkin kohtuullista ja toivottavaa, että opettajien uupumus jätettäisiin julkisuudessa taka-alalle, kun puhutaan lapsen edun mukaisista ratkaisuista, jotka vaikuttavat pitkälle lapsen tulevaisuuteen. Koulun rehtorin tehtävä on järjestää tarvittava tuki oppilaalle. Erityisopettajien ja luokanopettajien yhteistyöllä sekä kodin tuella löydetään lapselle parhaat mahdolliset ratkaisut saavuttaa mielekäs koulupolku, johon sisältyy myös ihan tavallista arkea tavallisessa luokassa vaikeuksien asteesta huolimatta.

Heidi Saukko

Seinäjoki