Suomalaisen yhteiskunnan kyky vastata kansallisista ja kansainvälisistä velvoitteista on jo koetuksella. Valtava kielteinen julkisuus ei tilannetta helpota. Rakentavan kritiikin ja järjellisten ratkaisuesitysten sijasta lasketaan enemmän kriisin kustannuksia, haetaan syyllisiä ja vaaditaan rajojen sulkemista.

Yli puolet turvapaikanhakijoista tulee saamaan kielteisen päätöksen. Siitä voi seurata haasteita myös kirkolle. Mitä vastata karkotuspäätöksen saaneille, jotka viimeisenä toivonaan hakevat suojaa kirkosta?

Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt ovat aina tarjonneet lähimmäisenrakkauden nimissä turvapaikkoja eri tavoin vainotuille ihmisille. Kirkko turvapaikkana -käytäntö on yleinen kaikkialla Euroopassa.

Kirkot tarjoavat suojaa väliaikaisesti ja vain poikkeustapauksissa. Suoja on tarkoitettu tilanteisiin, joissa karkotusuhan alla oleva perustellusti pelkää henkensä puolesta tai epäilee prosessia puutteelliseksi.

Kirkon turvapaikkakäytännöt perustuvat meillä Suomen Ekumeenisen Neuvoston lähes kymmenen vuotta sitten antamiin ohjeisiin. Silloinen maailmantilanne oli tietysti tyystin erilainen kuin nyt. Vuosien mittaan ohjeistusta on jouduttu tulkitsemaan harvakseltaan.

Kirkko ei voi käytännössä toimia turvapaikan antajana ilman yhteistyötä viranomaisten kanssa. Ainakaan se ei voi piilotella ketään karkotettavaksi määrättyä. Pääasiallinen auttamisen tapa on yösijan ohella ohjaaminen juridisen avun piiriin. Jokainen tapaus on yksilöllinen, eikä seurakunnilla ole resursseja turvapaikanhakijoiden taustojen tutkimiseen.

Seurakunnille on suositeltu jo aiemmin valmiussuunnitelmien tekemistä suojapaikkaa hakevien varalta. Hakija voi olla yksittäinen ihminen, perhe tai laajempikin ihmisryhmä. Yhdessä luotu valmiussuunnitelma varmistaa, että hätätilanteessa tehty virkamiespäätös on lainmukainen ja sillä on seurakunnan päättäjien tuki. Suojan tarjoaminen on aina myös taloudellinen päätös ja edellyttää sopivia tiloja ihmisten majoittamiseen.

Kirkon tarjoama turvapaikka on äärimmäinen toimenpide ja perustuu yleisissä suosituksissa määriteltyihin ehtoihin. Sillä on tietysti oltava myös yhteisön eli seurakuntalaisten tuki. Käytännössä ohjeistukset määrittelee yleensä kirkkoneuvosto, ja päävastuun seurakunnassa kantaa kirkkoherra.

Avunpyytäjä voi ilmestyä kirkon ovelle milloin tahansa. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä yhdellekään seurakunnalle.