On tärkeää, ettei vapaussodan perinnettä ja varsinkaan sodan ensimmäistä vaihetta päästetä unohtumaan. Tammisunnuntaita on siksikin helppo muistella, että se symboloi vuoden 1918 sodan "kauneinta" vaihetta. Toisin kuin sodassa yleensä, vastakkain olivat vapaaehtoiset suomalaiset ja miehittäjiksi muuttuneet Venäjän armeijan sotilaat. Tämä ensimmäinen vaihe oli lähes veretönkin.
"Kauneimmalla" tarkoitan myös sitä, että sota muuttui hyvin "rumaksi". Meidän sisällissotamme oli kerta kaikkiaan likainen sota. Vapaussodan tulos oli isänmaalle arvokas, mutta tyylipisteitä se ei ansaitse.
Vuoden 1918 sotaakäytiin sekä Suomen irrottamiseksi Venäjästä että kapinan kukistamiseksi.
Useimmilla punaisillakaan ei ollut mitään itsenäisyyttä vastaan. Sosialistit olivat vielä kesällä 1918 selkeämmin täyden itsenäisyyden puolella kuin oikeiston "vanhat herrat", tulevan kokoomuksen tärkeimmät johtomiehet. Suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan Kerenskiltä omalle eduskunnalle siirtäneen ns. Valtalain puolesta heinäkuussa äänestivät sosialistit, maalaisliitto sekä itsenäisyysmiehiksi sanottu nuorsuomalaisista ja RKP:n poliitikoista muodostunut ryhmä.
Asetelma muuttui bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen, kun sosialistit näkivät heissä liittolaisen kamppailtaessa tulevan itsenäisen Suomen valta-asemista. Bolsevikkien ohjelma lupasi Venäjän vähemmistökansallisuuksille oikeuden irrottautua, eikä silloin tiedetty, mitä Lenin sillä oikeasti tarkoitti.
Suomen punakaartilaiset katsoivat lähtevänsä kotimaiseen luokkasotaan, eivät itsenäisyyttä vastaan.
Tammisunnuntain valkoisetkinlähtivät kahteen sotaan. Suojeluskuntalaiset ja heitä kouluttaneet ja johtavat jääkärit lähtivät vapaussotaan, venäläisiä maasta ajamaan. Heidän ylipäällikkönsä päätarkoitus oli kukistaa suomalaisten kapina.
Mannerheimilla ei ollut mitään Venäjää enempää kuin Suomen siihen kuulumistakaan vastaan, kunhan sinne palaisi vanha järjestys. Vielä kesällä 1919 hän priorisoi Pietarin valloittamisen ja bolsevismin kukistamisen Suomen itsenäisyyden edelle.
Hänen lojaalisuuttaan itsenäiselle Suomelle epäiltiinkin varsinkin jääkärien keskuudessa. Eivätkä suojeluskuntalaisetkaan hyvällä katsoneet aseista riisuttujen venäläisten upseerien vapaata liikuskelua Vaasan kaduilla ja ravintoloissa ja oudoksuivat armeijansa päämajaa, jossa kuuli enemmän venäjää kuin suomea. Mannerheim ei suomea osannut yhtään.
Mannerheimin tavoiteoli saada "Venäjän urhoolliset sotilaat" laskemaan aseensa sovinnolla ja lähtemään kotiinsa. Niin he enimmäkseen tekivätkin. Punakaartien tueksi liittyi lähinnä bolsevisoituneita sotilaita Viaporista ja muista eteläsuomalaisista varuskunnista.
Kun valkoinen sotapropaganda kutsui vastapuolta punaryssiksi, ylipäällikkö korosti sanan alku- ja hänen armeijansa loppuosaa.
Olikin melkoinen ihme, että vuoden 1918 Mannerheimista saattoi tulla se ylipäällikkö, johon 1939 kutakuinkin yksimielisesti luotettiin. Kenraalin ylivertainen karisma kesti nöyryyttävät karkotukset politiikan keskiöstä ensin keväällä 1918 saksalaissuuntauksen ja siten kesällä 1919 tasavallan tieltä.
Sellainen onnistuu vain poikkeusyksilöltä, jollainen Marski oli.
Hyvä että onnistui. Suurimmat palveluksensa isänmaalle hän teki vuosina 1939-46.* * *
Huomenna valitaantasavallalle presidentti. Kumpikaan kahdesta ehdokkaasta ei ole omani, joten jouduin vähän valintaa miettimään.
Tunnen kummankin kohtalaisesti, Haaviston pidemmältä ajalta, mutta Niinistöä paremmin.
Mukavia miehiä ja, kuten keskusteluista ja tenteistä on selvinnyt, ihan kelvollisia virkaan. Ei tasavallalle kuinkaan käy, valitaanpa kumpi tahansa, vaikka näitä kahta pätevämmät - Väyrynen ja Lipponen - karsiutuivatkin.
Haaviston kanssaolin 30 vuotta sitten televisio-ohjelmassa nimeltä "Hyvää iltaa historia". Keskusteltiin Santeri Alkiosta.
Haavisto oli silloin hyvin nuori vihreä toimittaja. Muistan hänen paheksuneen keskustapuoluetta, "jota rakennusliikkeet rahoittivat". Taisi olla kyse Noppa-jutusta, joka kaadettiin keskustapuolueen päälle, vaikka paljon isommat rahat menivät silloinkin vasemmalle ja varsinkin oikealle. Niinhän aina on käynyt suurten kaupunkien kaavakähminnöissä. Median rakenteista johtuen huomio vain on kiinnittynyt nappikauppoihin.
Pekka Haaviston isänkintunsin naamalta. Rehtori Jouko Haavisto oli keskustapuolueen näkyviä helsinkiläisaktiiveja, kansanedustajaehdokkaanakin. Liekö Pekka kokenut isäkapinaa?
Niinistön olen vuosien mittaan tavannut useammin. Hauska, varsinaissuomalaisittain piikikäs juttukaveri.
Kun salolainen asianajaja oli valittu 1987 ensi kerran eduskuntaan, saman vaalipiirin Ilkka Kanerva arvioi hänet "tyypilliseksi yhden kauden kansanedustajaksi". Erehtyi pahasti: Niinistöstä on tullut yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista poliitikoista.
Paitsi karismaa, myös kykyjä se vaatii.
Niinistö aloitti kokoomuksen oikealta laidalta, mutta on siirtynyt keskustaa kohti. Monessa talous- ja yhteiskuntapoliittisessa kannanotossaan häntä voi pitää "keskustaoikeistolaisena" ja kuuluu, kuten Haavistokin tahollaan, puolueensa maltillisimpiin.
Se tarkoittaa ainakin hieman kriittisempää suhdetta rahavaltaan ja eriarvoistumiseen kuin kokoomuksessa keskimäärin.
Äänestin kuusi vuottasitten Niinistöä. Silloin vaikutti taustalla vähän vuoden 1918 kahtiajakokin.
Nyt ei. Kun muissakaan mielipiteissä ei juuri eroja löydy ja senkin vähän ehdokkaat parhaansa mukaan ovat pitäneet piilossa, jää jäljelle pelkkä pätevyyden ja sopivuuden arvio.
Huomenna äänestän Niinistöä, koska hän voittaa niissä kummassakin.
Pätevyydellä tarkoitan koulutusta ja kokemusta. Ei liene kenellekään epäselvää, kumpi on niissä parempi.
Sopivuudella tarkoitan yleisiä edellytyksiä hoitaa tasavallan ykkösvirkaa. Puoliso on yksi osa sitä, eikä tuollaisessa edustusvirassa ihan vähäinenkään.
Sanoipa äärisuvaitsevaisto mitä tahansa, en suostu pitämään seksuaalista poikkeavuutta ansiona, jonka perusteella pitäisi sivuuttaa pätevyys valittaessa tasavallan valtionpäämiestä.
KARI HOKKANEN
