Kuulijoita oli paljon ja ennakkohuomio ollut mittava. Liekö osansa Rautkallion kumppanilla Lasse Lehtisellä, jonka lobbarinkyvyt Amer-tupakan takavuosien PR-johtajana saivat samana päivänä tunnustusta tupakkateollisuutta tuhansien ihmisten kuolemasta syyttävältä professorilta.

Tilaisuudessa kuultujalauseita löytyi otsikoissa. Ryti olisi ollut peräti "ensimmäinen eurooppalainen", selitti Lehtinen, ja sen toisti STT:n uutisotsikko, joka oli Ilkassakin. Ilta-Sanomien lööpissä luki: "Rytillä ja Marskilla riitaisat välit".

On tavallista, että uutuuskirjoista löydetään vaikka väkisin huomiota herättäviä kärkiä. Ei minusta tämäkään kirja kerro presidentin ja ylipäällikön riitaisista väleistä, vaikka Ryti huomauttikin, että linnoitusten painopiste oli väärässä suunnassa, Itä-Karjalassa eikä Kannaksella ja muistutteli talousmiehenä, että miehiä pitäisi saada enemmän siviilitöihin. Hölmön miekantuppikäskynkin, josta Ryti ei edeltäkäsin tiennyt, hän selitti parhain päin vaikka närkästyikin.

Kyllä sodan tärkeimmät johtajat hyvässä yhteistyössä ja pääsääntöisesti viisaasti toimivat, Tanner kolmantena. On syytä yhtyä Rytin näkemykseen, että parempia vaihtoehtoja ei olisi ollut tarjolla. Jos jotakin epäilen, niin se oli meneminen liian pitkälle Itä-Karjalaan.

Luin kirjankiinnostuneena siksikin, että Kyösti Kallion elämäkertaa 80-luvulla tehdessäni olin tutustunut Rytin yksiin "muistelmiin" Valtionarkistossa enkä muiden olemassaolosta tiennyt.

Ne olivat suuri pettymys: useampaan kertaan aloitettua tekstiä, joka oli jäänyt aina kesken. Kaikesta näki, ettei vankilavuotensa istuneesta ja terveytensä menettäneestä Rytistä ollut enää muistelmakirjan kirjoittajaksi.

Nyt Rautkallio kutsui, Rytin sota-aikaisen sihteerin L.A.Puntilan sanoin, tuota päiväkirjaversiota "silpuksi". Puhuttiin "muistojensa vangiksi jääneestä" sairaasta miehestä.

Tämä muistelmatekstikirjoitettiin aikaisemmin, pääasiassa 1945, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiäkin varten. Ne koostuvat Rytiä oikeudenkäynnissä avustaneen, Suomen entisen Washingtonin-lähettilään Hjalmar Procopén Amerikkaan viemistä papereista, jotka Rautkallio nyt Kalifornian Stanfordista Hoover-instituutin arkistosta on löytänyt.

Kirjan runkona on 99-sivuinen "päiväkirjanomainen kooste", jonka Ryti kirjoitti tai saneli. Väleihin Rautkallio on pannut dokumentteja sekä omia kommenttejaan, niin että Rytin omaa tekstiä muistelmissa on häthätää puolet.

Tuloksena on raskaslukuinen kokonaisuus, kiinnostava kylläkin. Vaikka muistaa, että kysymyksessä on "puolustuskirjoitus", niin vakuuttava kuva velvollisuudentuntoisesta valtiomiehestä siitä syntyy. Uutta ainakin minulle olivat Rytin Amerikan-yhteydet. Toisen maailmansodan aika on Suomen historian tutkituinta. On erittäin vaikeaa löytää ylätasolta sellaista uutta, että se muuttaisi vakiintunutta kuvaamme tapahtumista ja tekijöistä. Kun sota kiinnostaa ja kirjoja ostetaan, on houkutus tarjota vanhaa uutena suuri.

Tämä on malliesimerkki.

SotahistorioitsijaMarkku Jokisipilä käsittelikin Helsingin Sanomissa Rautkallion uusinta tylysti: Otsikko pelkisti: "Löytyi tekstejä, jotka eivät olleet kadoksissa " ja "On harhaanjohtavaa kutsua puuduttavaa tekstikokoelmaa Risto Rytin kateissa olleiksi muistelmiksi".

Samalla Jokisipilä lyttäsi samasta arkistosta löytyneiden, Rautkallion ja Lehtisen viime vuonna julkaisemien Tannerin "unohtuneiden päiväkirjojen" annin historiantutkimukselle. Kaikki on jo aikaisemmin tunnettua.

Sotavuosia tutkineilleei Rytin muistelmissa uutta ole. Mutta harrastajat lukevat tuttujakin juttuja.

Tuleepa taas muistutetuksi, kuinka ahtaassa raossa Suomi oli Hitlerin ja Stalinin välissä, kuten myös, kuinka naivisti suhtauduttiin toisaalta Saksan voiton jälkeiseen aikaan, kuten myös länsivaltain myötämielisyyteen.

Kun Suomi näki - ymmärrettävästi - Neuvostoliiton pahempana kuin Saksan, kuviteltiin, että niin näkivät Churchill ja Rooseveltkin, vaikka sen liittolaisia olivatkin. Ja vaikka suomalaiset kuinka jankkasivat itselleen ja toisille käyvänsä erillissotaa, vieläpä puolustussotaa, vain Neuvostoliittoa vastaan, niin eihän se siltä näyttänyt. Ei Moskovassa ja Berliinissä, mutta ei myöskään Lontoossa ja Washingtonissa.***

Pekka Vanhala,iäkäs historianharrastaja, jonka sisar opetti 50 vuotta sitten minulle matematiikkaa Haminan yhteislyseossa, kirjoittaa täkäläiseen ilmaisjakelulehteen kirja-arvosteluja, usein aika "persoonallisia". Kekkosta vanha vennamolainen vihaa yhtä hartaasti kuin Rautkalliokin.

Vanhala muisteli 24.3.Rytiin liittyvää keskusteluaan Kyösti Kallion tyttären Kerttu Saalastin kanssa eduskunnan kahvilassa 1972.

Aiheena oli tilanne, jossa presidentti taivutteli Suomen Pankin pääjohtajaa talvisodan alettua pääministeriksi. Ryti oli haluton, mutta suostui, kun Kallio oli verrannut kieltäytymistä isänmaan hädän hetkellä moraaliseen sotilaskarkuruuteen. Niin kuvasin keskustelua Kallio-elämäkerrassa.

Vanhalan mukaan Saalasti kertoi isänsä käyttäneen jyrkempääkin kieltä: "Itse olet saattanut maan puolustuskelvottomaan tilaan asehankintojen jatkuvalla vastustamisella. Tule ja hoida asiat nyt siltä pohjalta kuntoon."

Olin Kerttu Saalastinkanssa jatkuvasti tekemisissä, kun kävin Nivalassa läpi Kallion henkilökohtaista arkistoa. Keskustelimme paljon ja hyödynsin tietysti hänen usein värikkäitäkin muistojaan. Ihmettelin siksi nyt, miksi hän ei tuosta maininnut - sotilaskarkuri-vertauksen kyllä.

Ei siitä ollut näissäkään Rytin muistelmissa, vain mainittu vetoomus, "jota en voinut vastustaa".

Tietysti Saalasti on voinut noin sanoa. Sekin on mahdollista, että Kallio on noin sanonut Rytille. Jos Vanhalalla olisi vaikkapa kirjallinen muistiinpano, kertomus muuttuisi uskottavammaksi.

Sikäli asiall on merkitystä, että yleensä huono varustelutilanne on pantu pääministeri Cajanderin kontolle ja hänen lisäkseen syyllistetty lähinnä punamultahallituksen valtiovarainministeri Tanneria. Toki valuuttoja myöntäneellä SP:n pääjohtajallakin on voinut olla roolinsa, ehkä tiedettyä isompikin.

No, olisipa aseita ollut enemmän tai vähemmän, tuskin se talvisodan lopputulokseen olisi vaikuttanut.

KARI HOKKANEN