Suora kansanvaali provosoi näyttämään väriä ja ottamaan kantaa. Oikeus vaalisalaisuuteen alkaa olla niin vanhanaikainen, että vain nössö pitää siitä enää kiinni.
Ennen varsinaista vaalipäivää tunnelma tiivistyy kuin maaottelussa. Vaikka jalo pyrkimys on vain kehua omaa, voi ihan vahingossa tulla mollanneeksi ja kampittaneeksi toista.
Jyrkkää vastakkainasettelua haetaan paneeleissa tietoisesti. Ehdokkailta odotetaan toistensa haastamista. Heidän onnistumistaan mitataan sillä, kuinka hyvin he pääsevät pölläyttämään lunta toistensa silmille.
Mitä raisummat vaalikampanjat, sitä ankeampi voi olla paluu vaalien jälkeiseen elämään. Vaaliyön jälkeen on taistelutantereelta kuitenkin noustava, pyyhkäistävä lumet housun punteista ja etsittävä maahan pudonneet kaulahuivit ja lapaset.
Vaalien jälkeinen elämä vaatii sopeutumista sekä voittajilta että häviäjiltä.
Kristillisessä viikkolehdessä Kotimaassa (2.2.) julkaistiin torstaina kaksi lähes yhtä pitkää kannattajalistaa.
Sauli Niinistön (kok.) lista oli aloitettu perusteluilla, miksi allekirjoittajat pitävät Niinistöä parhaana valintana tasavallan presidentiksi. Ehdokkaan kuulumista kirkkoon pidettiin takeena siitä, että kristilliset arvot säilyvät Suomessa tulevaisuudessakin.
Pekka Haaviston (vihr.) kannattajat eivät selitelleet - kunhan kannattivat häntä - nimellään, ammatillaan ja kotipaikkakunnallaan.
Eihän tässä sinänsä mitään kummallista ole. Kirkkoon kuuluu reippaasti yli neljä miljoonaa suomalaista. Kirkon, seurakuntien ja muiden kristillisten yhteisöjen työntekijöillä on ilman muuta oikeus mielipiteensä ilmaisemiseen ja julkiseen kannanottoon.
Luterilaisuuden perusajatuksena on, että kristitty on kahden maan kansalainen. Tämän takia hänen on hyvä osallistua sekä yhteiskunnan että taivaan asioiden hoitoon parhaan taitonsa mukaan.
Maamme poliittinen historia tuntee runsaasti kirkonmiehiä, jotka ovat olleet vahvoja vaikuttajia kansanedustajina. Entinen IKL ja sittemmin myös kokoomus ovat olleet merkittäviä pappien puolueita.
Viimeistään presidenttiehdokkaiden kannattajalistoista havaitsee, että kristittyjen raja ei kulje nykypäivänä puolueiden välillä. Kirkon ihmisillä ei ole ongelmia sitoutua kirkkoon kuulumattomaan Haavistoon.
Mutta miksi näistä listoistalivahti mieleen ajatus, että vaalikentällä halutaan juuri nyt ratsastaa kirkon työntekijöillä?
Kun voittajan ja häviäjän kannattajat jatkavat ensi viikolla arkista työtään, he saattavat päästä perustelemaan valintojaan. Oletettavasti vielä kerran keskustellaan suvaitsevaisuudesta, isänmaallisuudesta ja muista arvoista.
Niin on hyvä. Suomalaisten onkin opittava ilmaisemaan ja perustelemaan mielipiteitään muulloinkin kuin määrävälein toistuvissa vaaleissa.
Koska kansankirkkoon kuuluvat eivät kaihda julkista leiriytymistä valtiollisissa vaaleissa, he voisivat ottaa jatkossa selkeät poliittiset tunnukset myös omiin vaaleihinsa.
Vai menisikö se sitten jo politikoinniksi?
MAIJU LEMETTINEN
Kirjoittaja on Ilkan pääkirjoitustoimittaja.
