Finnairin entinen toimitusjohtaja, laihialaissyntyinen Keijo Suila ei elämöi vastoinkäymisillään. Kolmen lapsensa kuoleman jälkeen suru peittää näköalat tulevaisuuteen. Elämällä ei tunnu olevan tarkoitusta. Huipulla on pimeää.

Kirja muutoksen sukupolven elämäntarinoista ( Kauaksi kotoa, Kirjapaja) on mielenkiintoista ja koskettavaa luettavaa.

Suilan tarinan kahdenkymmenen muun joukossa tekee poikkeuksellisen mielenkiintoiseksi Finnairin nykytilanne ja nykyjohdon edesottamukset.

Johtamisen periaatteet saattavat olla edelleen samat, mutta niitä toteutetaan toisella tavalla. Tai ainakin julkinen kritiikki saa herrojen hommat näyttämään toistuvilta suhmuroinneilta.

Pohjalainen Suila miettii päässeensä elämässässään pitkälle. Geeniperintö on antanut kapasiteetin, kulttuuriperimä arvomaailman ja eväät sopeutua muuttuviin oloihin. Työelämä on tuonut menestystä ja avioliittokin on kestänyt yli neljäkymmentä vuotta.

Kaikki Suilan kolme lasta ovat kuolleet alle kouluikäisinä harvinaiseen sydänlihastautiin. Suila myöntää paenneensa tuskaa uppoutumalla työhönsä. Se oli aikanaan hyvä lääke, mutta esti kivun käsittelemisen.

Surun syvät jäljet eivät ole pyyhkiytyneet miehestä pois vieläkään. Vastausta vailla Suila myöntää olevan edelleen kysymyksen, mitä hän on tehnyt ansaitakseen niin suuren surun.

Suureksi elämänpettymyksekseen Suila sanoo myös sen, että ihmisen ahneus saattaa voittaa jopa läheisen ystävyyden.

Muutoksen sukupolvi ei lähtenyt maailmanvalloitukseen suurista saleista hopealusikka suussaan. Monen koulutie alkoi ankeudesta.

Virkamiesperheeseen syntynyt Suila taitaa olla tässä suhteessa ikäluokkansa onnekkaimpia. Hänen ei tarvinnut raivata tietään menestykseen köyhyydestä kärsien, vaikka opintolaina vauhdittikin valmistumista.

"Pirä poika ittes miehenä" oli isoisän elämänohje nuorukaiselle. Se oli riittävän lyhyt ja ytimekäs pysyäkseen mielessä kaikissa käänteissä.

Pohjalaisuuden perinnöksi Suila määrittelee vahvan oikeudenmukaisuuden tajun ja tarpeen. Pikkupoikana hän ei nähnyt mitään kummallista siinä, että karhasi ruokapöydässä istuvia vieraita myös töihin talon perunapellolle.

Finnairille Keijo Suila napattiin 1990-luvun lopulla Leafin toimitusjohtajan ja Huhtamäen varatoimitusjohtajan tehtävistä. Hän innostui kehittämään yritystä, jota hän piti tärkeänä tekijänä yhteiskuntamme kaikilla alueilla.

Suilan mukaan yhtiössä oli paljon osaamista ja vahvaa sitoutumista. Perinteisiin paaluttunut toimintakulttuuri ei silti ollut paras alusta välttämättömille muutoksille.

Eteenpäin mentiin pienin askelin. Suila laskee vuosituhannen alkuvuosista selviytymisen Finnairin hyvän hengen ansioksi. Kriisien kourissa henkilöstö venyi "upealla tavalla", Suila kiittää.

Huippujohtajan tilitys ei ole rehvastelua, vaikka ura antaisi siihenkin mahdollisuuden.

Kipein kysymys voi jäädä ikuisesti vaille vastausta, mutta sen Suila näkee jo nyt, että pettymykset ja vastoinkäymiset ovat häntä kasvattaneet. Ainakin ne ovat antaneet suhteellisuudentajua ja opettaneet realismia.

MAIJU LEMETTINEN

Kirjoittaja on Ilkan pääkirjoitustoimittaja.