Nuoriso on tietenkin aina ollut täysin häpeämätöntä. Niinpä ainakin vielä minua kasvatettiin sanomalla taajaan "häpie oikeen", ja sen kyllä olen oppinut. Omissa hommissa on niin paljon aihetta itsetutkiskeluun ja pään riiputtamiseen, että muiden puolesta ei tarvitsisi hävetä.
On kuitenkin pakko hävetä omieni puolesta. Tarkoitan valtaosaa 20-40-vuotiaita suomalaismiehiä ja näiden itkun määrää ja varsinkin laatua. Jos maailmassa on joskus ollut etuoikeutettujen ihmisten luokka, niin tässä se on.
Minua parempiosaisempaa ihmistä ei kannata hakea, koska sellaista ei ole. Olen pyrkinyt olemaan osastani kiitollinen ja iloitsemaan, jos muu osa maailmaa saavuttaa yhtä hyvän osan elämässä. Tuntuu luontevalta, että oma sukupolveni ja sukupuoleni pyrkisi auttamaan vihreälle oksalle myös niitä, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Tai kun edes pyrkisimme mittaamaan mahdollisuutemme, ottamaan kaiken irti siitä tuurin määrästä, jota olemme ilman omaa ansiotamme saaneet kokea.
Jostain täysin käsittämättömästä syystä poispilatun sukupolveni äänekäs osa kuitenkin näkee itsensä kaltoin kohdeltuna joukkona. Väite on uskomaton ja naurettava. Valkoinen suomalainen heteromies on viimeinen ihminen, jonka tulisi marista yhtään mistään.
Tämän kaikkien aikojen onnekkaimman, kuninkaan elämää elävän sukupolven edustajat kokevat kuitenkin kantavansa ristiä. He ovat herkkähipiäisiä, pahoittavat mielensä kaikesta mahdollisesta ja huutaa vollottavat, jos eivät saa kaikkea haluamaansa.
He haluavat kaiken, koska ovat tottuneet saamaan kaiken. Muille ei saa jäädä mitään.
Monille sukupolveni miehille on täysin vierasta ajatella, että kaikki eivät ole elämässä samalla viivalla. Laput silmillä kasvanut nirppanokkien itsekäs joukkio terrorisoi kaikkia muita, eikä ymmärrä omaa moukkamaisuuttaan.
20-40-vuotiaalla suomalaismiehellä on kova ääni, voimaa, rahaa, kunnioitusta ja mahdollisuus tehdä elämässä aivan mitä tahansa. Valitettavasti "mitä tahansa" on usein sitä, että hän vahtii tarkasti, että juuri hän saa elää ja rellestää juuri niin kuin haluaa, ottamatta huomioon ketään muuta.
Vallasta juopunut suomalaismies on menettänyt suhteellisuudentajunsa. En ymmärrä, mikä saa hänet näkemään itsensä sorron uhrina.
Vaikka miehet väittävät olevansa vahvoja, monet käyttäytyvät kuin Fransesco Schettini. Kompuroidaan ja pudotaan pelastusveneeseen, kun pitäisi huolehtia muista.
Schettini antoi kasvot pelkuruudelle ja paniikille. Suomalaisten mielestä ne kasvot ovat italialaiset, mutta monta kertaa suomalaismiehen peilistä tuijottaa oman elämänsä schettini.
Kun suomalaismies ei etene urallaan, saa palkankorotusta tai aja unelma-autoaan, kannattaa etsiä se peili. Ei meitä kukaan kiusaa, ei meitä kukaan estä. Ei viitsitä olla lapsellisia.
HANNU PUROLA
Kirjoittaja on uutistoimittaja.
