Ryhmäteatterin esitys alkaa päähenkilön kuolinvuoteelta: Don Quijote tajuaa lukeneensa liikaa ritariromaaneja ja tehneensä järjettömiä tekoja.

Miguel de Cervantes kirjoitti 1600-luvun alussa kaksiosaisen Don Quijote -romaaninsa, josta tuli sittemmin maailmankirjallisuuden klassikkoteos. Se on tarina köyhästä aatelisesta Alfonso Quijanosta, joka ryhtyy kiertäväksi ritariksi taistellakseen vääryyttä vastaan ja puolustaakseen heikkoja ja sorrettuja. Hän ottaa nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan.

Teatterilavalla tuo surullisen hahmon ritari muistuttaa ulkonäöltään kovasti taannoin menehtynyttä Ior Bockia, jolla niin ikään oli erikoinen visionsa tehtävästään maailmassa. Ryhmäteatterissa ritaria esittää briljantti näyttelijä Vesa Vierikko.

Don Quijote luulee tavallisia majataloja lumotuiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi ja maalaistyttöjä prinsessoiksi.

Hän taistelee jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja kuvittelee, että naapurissa asuva maalaistyttö on Dulcinea, kaunis neitsyt, jolle hän vannoo ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan.

Nähtyään Vierikon don Quijoten roolissa ymmärtää, miksi esitys piti tehdä. Vierikko on Cervantesin kuvaama hauras ja sekopäinen don Quijote. Hän on myös lämminsydäminen ja herkkä herrasmies. Vierikon elekieli on taiturillista sormia ja varpaita myöten. Vierikolla on don Quijoten jalat, ja mikä äänenkäyttö!

Don Quijote ottaa aseenkantajakseen Sancho Panzan, jota romaanissa kuvataan isäntänsä vastakohdaksi: viekkaaksi ja pelkurimaiseksi.

Pertti Sveholmin aseenkantaja on hyväntuulinen hölmö, joka viisastuu kulkiessaan don Quijoten rinnalla. Sancho Panzalla on maalaisjärkeä, jota isännältä puuttuu. Pertti Sveholm sanailee savoon vivahtavalla aksentilla, mikä alleviivaa esityksen puskahuumoriin kallistuvaa tyylilajia.

Neljä muuta näyttelijää toteuttaa lukuisia roolejaan täysin rinnoin, välillä turhankin vallattomasti näyttämöllä mellastaen.

Janne Hyytiäisen hölmöt ja tönköt hahmot parhaimmillaan naurattavat, Ulla Tapanisen pulska tilanomistaja on hauska ilmestys, kuten myös Taisto Oksasen piru ja pastori. Minna Suuronen muuntautuu taitavasti paimenpojasta enkeliksi ja Don Quijoten sisarentyttäreksi.

Esityksen huumori jakanee yleisöä. Pitkitetyt vitsit ja mauttomat letkautukset eivät lisää Don Quijote -näytelmän lumoa, vaan latistavat ja samentavat sitä.

Visuaalisesti esitys on yllätyksetön, mutta Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu ja musiikki luovat esitykseen tasoja ja vekkulia tunnelmaa.Yli kolmen tunnin mittainen esitys vaatii katsojalta virkeää mieltä.

PÄIVI LOPONEN-KYRÖNSEPPÄ