Tieto-Finlandia-palkinnon ehdokkaiksi asetettiin kuusi kirjaa, jotka olivat ilmestyneet raadin luettavaksi hyvissä ajoin. Ilmoittautumisajan ollessa lopuillaan ilmestyi joukko tärkeitä kirjoja, yksikään niistä ei kelvannut palkintoehdokkaaksi.
Hannu Rautkallion ja Lasse LehtisenVäinö Tanner-unohdetut päiväkirjat 1943-1944 ) olisi palkintojen arvoinen teos. Oikeastaan Tannerin itsensä tulisi olla mukana kirjan kolmantena kirjoittajanimenä.
Kirja koostuu kolmesta elementistä. Perustana ovat Tannerin isänmaan kohtalohetkinä kirjoittamat päiväkirjamerkinnät. Suomalaiset tutkijat ovat pitkään tienneet päiväkirjojen olemassaolosta, mutta luulivat niitä paljon myöhemmin kirjoitetuksi muistitueksi Tannerin myöhempää kirjallista tuotantoa varten.
Hannu Rautkallio löysi kuitenkin materiaalin uudelleen Stanfordin yliopiston presidentti Herbert Hoover -instutuutista, jonne Hjalmar Procopé oli toimittanut sen vuonna 1945, turvaan kansakuntaa uhkaavalta vaaralta, miehitykseltä. Vasta silloin oivallettiin, että kyse oli todellain unohdetusta päiväkirjasta.
Tannerkin unohdettiin. Lasse Lehtinen on kirjoittanut teokseen laajan henkilökuvan Tannerista otsikolla Moskovan maalitaulu. Tanner jatkoi poliittista osallistumistaan, mutta hänen ympärilleen kasvoi tyhjyys. Kekkonen katsoi Tanneria Moskovan silmällä, silmä oli paha. Tannerista tuli retusoitu mies.
Hannu Rautkallio on laatinut päiväkirjoille lukuohjeet. Hän on koonnut tiiviiksi koosteiksi sen, mitä päätöksentekijät eivät tuolloin tienneet. Rautkallio kehystää vähän tiedon varassa tehdyt päätökset historian kehyksin.
Tanner oli lahjakas kirjoittaja. Tannerin lause on hemingwaymäinen, toteava, realistisen julma. Tapahtumat Rytin, Mannerheimin ja Tannerin ympärillä ovat niin synkkiä ja kanssaihmisten inhimillisyys niin raskasta seurattavaa, että toteamus “monivaiheinen ja raskas päivä" tuntuu lukijasta lyijynraskaalta.
Kirja antaa uutta tietoa Tannerin roolista, mielialoista niin rintamilla kuin sotakabinetissa Stalingradin murruttua sekä siitä, miltä Kannaksen tapahtumat päämajan ja hallituksen suuntaan näyttivät. Kaukana näyttämön takana uusia asemia hakee puuhakas hahmo, muuan Urho Kaleva Kekkonen.
Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat on kirja ihmisestä, johtajuudesta ja siitä yksinäisyydestä, jonka poliittinen johto joutuu kokemaan sankarihautojen täyttyessä ja ruoka- ja asevarastojen tyhjentyessä.
Kirja täydentää osaltaan jokaisen suomalaisen suvun historian. Tämän teoksen lukeminen ja siitä oppiminen ovat kunnianosoituksia niin kaatuneita kohtaan, kuin heitä joiden kunnia häväistiin sotasyyllisyysoikeudenkäynneiksi kutsutuissa irvokkaissa näytelmissä.
Kirja kertoo myös yhden tärkeän osan Suomen selviämistarinasta, siitä miten marsalkka Mannerheimin ja Väinö Tannerin kaltaiset tyystin erilaisista maailmoista tulleet miehet kasvoivat luottamukseen ja keskinäiseen kunnioitukseen. Tämän arvion kirjoittajan väite on, että ensimmäinen aseveliakseli syntyi näiden kahden valtiomiehen välille. Kirja antaa siitä vahvan todistuksen.
JUSSI LÄHDE
