Huomasin pian olleeni väärässä. Keräsin hämmentyneitä katseita. Kun teimme opiskelukavereitten kanssa vappusuunnitelmia, minä ehdotin: "Eikö me lähäretä kylille pyärimähän?"
Kaverit katsoivat hitaasti toisiaan ja purskahtivat nauramaan.
Kaikesta huolimatta olen yrittänyt säilyttää murteeni. Ärsyynnyn suunnattomasti, jos muut eivät toimi samoin. Kun joku Pirre Peräseinäjoelta pröystäilee, että hänen pitää mennä "kasin dösäl himaan", tekisi mieli huutaa: "Mitä sä oikein yrität? Vielä vuosi sitten sä olisit menny kahareksan linkkarilla kotia!"
On toki luonnollista, että kaukana kotoa omat murresanat vaihtuvat uuteen, tunnistettavampaan muotoon; ihmispoloilla on nimittäin tarve muokkautua vallitsevien asenteiden mukaisesti. Sosiaalipsykologiassa tätä kutsutaan konformistisuudeksi, yhdenmukaisuudeksi.
Toisinaan minäkin lankean yhdenmukaisuuden ansaan. Uusia ihmisiä tavatessani nostan kasvoilleni asiallisen naisen naamion. Alan artikuloida yleiskieltä, kuulostan kalliolaisen kulttuurikodin kasvatilta. En pidä tästä muodonmuutoksesta. Haluaisin kelvata sellaisena kuin olen.
Hurahdin opiskeluaikoinani Lauri Tähkä & Elonkerjuu -orkesteriin (enkä pelkästään siksi, että Lauri Tähkä näytti niin ihanalta Etelä-Pohjalaisen Osakunnan lavalla). Ihastuin bändiin, koska sen jäsenet saivat pohjalaisen perinteen soimaan, lauloivat kulkureista ja kesäillan karkeloista salmiakkikuviot silmissään.
Elonkerjuun lauluissa myös viljeltiin tuttuja murresanoja: juomaripoika "silittelöö" seiniä ja "komia on aina komia". Vuosien kuluessa murretta on mielestäni hivenen häivytetty bändin sanoituksista. Uusimmalta levyltä löytyy esimerkiksi laulu "Kun sydän on lohduton". Jokainen pohjalainen tietää, että syrän on lohorutoon!
Nyttemmin Lauri Tähkä on ruvennut sooloilemaan, ja Elonkerjuun uudeksi solistiksi on valittu Juha Lagström. Iloitsin kuullessani uutisen. Hän on komia, ja kaiken lisäksi Lapualta. Elän nyt siinä toivossa, että hänen myötään yhtye luottaisi taas enemmän pohjalaiseen vetovoimaansa. Jospa suuri yleisö rakastaakin bändissä juuri sitä mikä siinä on oudointa ja eksoottisinta, omaperäisintä?
Helsingissä asuessani olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni yhä enemmän. Uudessa romaanikäsikirjoituksessani suorastaan herkuttelen eteläpohjalaisella murteella. On ollut hauskaa muistella äidin kanssa vanhoja sanontoja, kirjoittaa kuinka joku on "juavuksis niinku mettoo" ja toinen on "pitkä niinku tästä tallinpiihin".
Murre on minulle eräänlainen aitouden mittari. Se voi murtaa jään ja sulattaa sydämiä. Juhannuksena 2007 eräs nuorukainen Lapista koputti olkapäälleni ja sanoi: "Sie oot tän tanssilattian kaunein nainen. Tiäksie sen itestästi?"
Olin myyty. Nykyään meillä on sama osoite.
TAINA LATVALA
Kirjoittaja on kirjailija.
