Joel Haahtelan teoksia lukeneille hänen uusimmassa romaanissaan on paljon aiemmista tuttuja elementtejä: myös siinä on kaipuuta, etsimistä ja matkalla oloa, myös siinä viipyy melankolian ja salaperäisyyden ilmapiiri. Vielä tärkeämmiksi kuin fyysiset matkat muodostuvat Haahtelan teoksissa päänsisäiset, joskus päättymättömiltä tuntuvat harharetket ja tutkimusmatkat.

Traumbach-pienoisromaanissa ei rönsyilevillä juonenkuluilla revitellä. Nuori mies saapuu pieneen, kaikesta päätellen itäsaksalaiseen kaupunkiin etsimään itselleen tuntematonta Traumbach-nimistä miestä haastatellakseen tätä. Mukanaan Jochenilla on vain muistikirja ja Frankfurter Allgemeine -lehden reportterikortti. Hän tutustuu muutamiin ihmisiin, mutta kaikista yrityksistä huolimatta Traumbach pysyy näkymättömissä. Näkymättömiin katoavat päivien vaihtuessa myös Jochenin tapaamat ihmiset, jopa rakennuksetkin.

Kirjan viehätys onkin aivan muualla kuin tapahtumissa: kauniissa, upearytmisissä lauseissa, jotka kuitenkin toisinaan ilmeisen tarkoituksellisesti kääntyvät tyyliparodiaksi; kiehtovassa maagisen ja realistisen yhdistelyssä, josta syntyy aivan omanlaisensa maailma.

Mystinen kertoja nappaa lukijan joukkoonsa ja paljastaa tälle mietteitään ja mielipiteitään samalla kun kuljettaa tätä Jochenin mukana.

Kertoja kyseenalaistaa totuuksina kiertäviä ajatuksia, kuten sen, että paikkaa vaihtamalla ihminen ei pääse ongelmistaan eroon ja itseään pakoon. Hän toteaa, että "paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama?"

Traumbach ei ole kirja, jonka nopeasti lukaisee ja jättää saman tien taakseen. Haahtela haastaa lukijan miettimään, tutkimaan johtolankoja ja rakentamaan annetuista palasista oman tarinansa. Aivan helpolla ei pääse, mutta olisiko päästävä?

HANNELE PUHTIMÄKI