Vuosi vuodelta minusta on tullut yhä enemmän kesäihminen. Lumen ja jään tuoma riemu on vähentynyt. Vielä 15 vuotta sitten vietin kaukalossa kaiken liikenevän aikani. Tai oikeastaan kaiken aikani, sellaisenkin, joka olisi pitänyt käyttää muuhun puuhaan.
Kolme vuodenaikaa on nykyisin passeli määrä. Jos talven yli voisi hypätä, hyppäisin.
Miten luovuin talvesta? Hankin kuntopyörän.
Olen halunnut olla kovassa kunnossa, mutta vuosien myötä talvella juoksemisen into on hiipunut. Myös kroppa alkaa olla sitä mieltä, että täysillä eteenpäin -tyylinen lenkkeily ei ole oikein. Mutta kun juoksen, haluan juosta kovaa. Väsynyt ruumis vaatii välipäiviä. Erityisesti talvella niitä alkoi tulla liikaa.
Mutta kuntopyörän kanssa voi aina karauttaa liikkeelle, vaikka väsyttäisikin. Se ei rasita kuin marginaalisesti istumalihaksia. Vähintään kaksi tuntia päivässä, yleensä kolme, usein viisi tuntia. Sellainen liikuntamäärä on hyvä, ja se tulee helposti hoidettua.
Jere & The Universe -niminen bändi teki muutaman pikkuhitin vuosikymmen sitten. Tykkäsin joistakin kappaleista enemmän kuin kehtasin silloin myöntää. Eräässä piisissä laulettiin "jos ei ois lunta, ei täällä olis mitään tuttua, kaikki näyttää vieraalta". Nyt luminen Seinäjoki on jäänyt vieraaksi. Pyöräilen töihin neljä kilometriä suuntaansa. Siinä on annokseni.
Lumitöitä olen tietenkin tehnyt, mutta taloyhtiössäni on ahkeria ihmisiä, jotka usein ovat tehneet minun osuuteni sinä sivussa. Käyhän sekin.
En ole edes jaksanut kantaa syyllisyyttä siitä, etten ole lähtenyt ladulle tai edes ulkoiluttanut hokkareita. Minulla ei ole itselleni mitään todistettavaa. En ole vieraantunut tosielämästä, vaikka yhden talven vietänkin lämpimässä. Olen vain tyytyväinen siihen, että se on mahdollista.
Hannu Purola
Kirjoittaja on uutistoimitaja
