Eräästä kohtaamisesta opin paljon. Laskin kesäaamuna pitkää mäkeä pyörällä alaspäin, kun eteeni tielle nousi kettu. Se lähti minusta poispäin ja oli autuaan tietämätön äänettömästi lähestyvästä pyörästä. Olin ehkä viiden metrin päässä, kun kettu aavisti. Niin meni kuin punainen salama metsään.

Sen pää näytti jotenkin muodottomalta ja syykin selvisi. Se sylkäisi paniikissa suupielistään tielle toistakymmentä pientä myttyä. Siinä oli rastaan poikasia, myyriä ja ikävä kyllä metson untuvikkoja. Se oli saalistanut ne yön aikana, ja oli nyt kuljettamassa lastia poikasilleen. Tarkoituksenmukaista ja tehokasta!

Yllätys toisinpäin: autoilin kevätkesällä pohjoisesta etelää kohti ja pysähdyin levikkeelle, jossa oli iso tukkikasa. Oioin siinä jäseniä ja nautin männynkaarnan lumoavasta tuoksusta, kun kasan alta ilmestyi näkyviin ketun pää. Se tuijotti minua ja pujahti eteeni. Pian tuli perässä toinen ja kolmas.

Olin yhtä hölmistynyt kuin ketun pojat. Olin ehkä niiden elämän ensimmäinen ihminen.

Tänä talvena ketun jälkiä on näkynyt paljon. Kettuhan on asuttanut jo aikaa sitten lähes kaikki kylät ja kaupungit, ja laji pitää pintansa. Se on kulttuurihyötyjä ja tehokas saalistaja. Myyrät, jänikset ja linnun poikueet ovat lujilla.

Ketun metsästys jakaa ihmisiä. Se on nätti eläin ja tulee luottavaiseksi. Monen suojeluvaistot heräävät ja metsästys vihastuttaa.

Puhtaasti ekologisesta näkökulmasta kettukannan kova karsiminen on hyvin perusteltua, mutta nyky-yhteiskunnassa on muitakin näkökulmia. Lajeihin kohdistuvat suojeluvaateet turvaavat luonnon säilymistä yhtälailla kuin hyvin toteutettu metsästys turvaa monien lajien suojelua.

Jukka Bisi

Kirjoittaja kohtasi Repolaisen