Ajokokeessa jouduin tietenkin tekemään sekä taskuparkin että mäkilähdön. Mokasin kummatkin. Ajokokeen päätteeksi lupasin inssisedälle kiltisti harjoittelevani taskuparkkia päivittäin vanhempieni autolla ja lähdin katsastuskonttorilta ajokortti taskussa. Lupaustani en koskaan pitänyt, ja taskuparkin tekoa olen vältellyt kuin viimeistä päivää nyt jo useamman vuoden ajan.
Istun autokoulu Roineen Skodassa valmiina treenaamaan taskuparkkia. Opettaja istuu vieressä ja olo on taas kuin sillä taskuparkkeja ja mäkilähtöjä pelkäävällä lukiolaistytöllä. Perinteiseen tyyliini olen lähdössä tukka putkella suoraan liikenteeseen, kunnes opettaja muistuttaa peileistä. Olen unohtanut säätää ne. Painelen nappeja ja mietin mielessäni, kuinka harvoin vastaavaa tulee tehtyä omassa autossa. Yleensä riittää, että tietää missä kaasu, jarru, kytkin ja muutama muu nappi sijaitsevat.
Huomaan ajavani alinopeutta ja seuraavani hysteerisesti peileistä, mitä ympärillä tapahtuu. Vilkun käyttö unohtuu jatkuvasti. Näinkö huono kuski olen, tyypillinen nainen ratissa? Jos nyt joutuisin ajokokeeseen, saisin todennäköisesti hylsyn, ainakin kasan huomautuksia.
Ajamme opettajan kanssa rauhalliselle sivutielle. Siellä on hyvin tilaa harjoitella taskuparkkia, liikenneopettaja Lassi Vilpakka kertoo. Kahden auton välissä on muhkea, Skodan mentävä kolo. Tämän pitäisi olla helppo nakki, jopa minulle.
Ajan etummaisen auton viereen, takapuskurit samalla viivalla. Väännän rattia kokonaan oikealle. Kun takana olevan auton nokka näkyy vasemmasta sivupeilistä, oikaistaan rattia puolitoista rinkiä. Tässä kohdassa jäädyn. Mistä tiedän, kuinka paljon on puolitoista rinkiä? Milloin vääntäminen riittää?
Saan auton jotenkuten ujutettua opettajan neuvomaan kohtaan. Auton keula on etummaisen auton perän tasalla. Sitten käännän kaikki pyörät ääriasentoon ja annetaan auton kääntyä paikoilleen kadunsuuntaisesti. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta pääsinpä pahimmista peloistani.
